maanantai 15. kesäkuuta 2015

Hiekan luostariaika, osa 3: Kun ketterä pappismunkki kellokatokseen kuvattavaksi kapusi


Lalli-lehden kulttuuritoimittaja Väinö Aakula kävi Keiteleellä heinäkuussa 1953 tytärtään tapaamassa ja vieraili reissullaan myös Hiekan luostarissa. Sinne hän meni lähinnä tapaamaan entistä sotakaveriaan, mutta toki hänen kynästään syntyi myös Hiekan asukkaista ja arjesta kertova lehtijuttu.
 
Aakula kirjoittaa:
"Maantie seurailee pitkät matka hiekkakangasta, joka tuo mieleen satakuntalaiset kangasmaisemat. Sivutielle poikettaessa tuntuu mielessä jo pientä jännitystä, sitä mukaa kuin määränpäätä lähestytään. Sivuutetaan pieni hautuumaa nuorta männikköä kasvavalla kankaalla. Säleaidalla ympäröidyssä kalmistossa on parisenkymmentä kreikkalaiskatolista tyyliä olevaa puuristiä ja joku hautakivi. Karussa vaatimattomuudessaan se on alakuloisen ja unohdetun tuntuinen.
Mutta samassa ollaan jo luostarin pihalla. Ensi näkemältä mikään ei muistuta luostarista, vanha, painunut, hiukan hoitamattomalta vaikuttava päärakennus kaikkein vähiten. Mutta on sentään jotakin, joka muistuttaa luostaristakin. On vanhan Konevitsan monet erikokoiset kellot, jotka on ripustettu niitä varten kyhättyyn, vaatimattomaan katokseen."
 
Vierailijan silmät vaeltelevat
kulmakamarin pyhäinkuvissa
  
Me lukijat pääsemme Aakulan tekstin mukana myös opastetulle kierrokselle Hiekan vanhan päärakennuksen huoneisiin, joista yksi toimitti luostarikirkon virkaa. Valokuvia ikonien täyttämästä kulmakamarista ei tietääksemme ole juurikaan säilynyt, joten tämä sanallinen kuvaus on sikälikin arvokas.
"Saamme oppaaksemme harmaaseen kaapuun pukeutuneen vilkaseleisen miehen, jolla on pitkä, harmaa parta ja olkapäille ulottuva tukka. Hän esittelee itsensä: pappismunkki Savva, se merkitsee ”kuuliaisuuden poikaa”, kuten hän myöhemmin selitti. 
Meidät johdetaan ensinnä rakennuksen toisessa päässä olevaan luostarin kirkkoon. Se on tavallinen talonpoikaistalon pihanpuolinen kulmakamari, ikkuna kummallakin ulkoseinällä. Mutta sisältä se on ahdettu täyteen ikoneja, pyhäinkuvia, ja lattialla seisoo alttareita ja ikonostaaseja, ottaen melko ahtaasta tilasta suuren osan. 
Mutta suuri ei ole seurakuntakaan, joka tänne jo aamuvarhaisella saapuu kuulemaan messua: vain kahdeksan munkkia. Ja aika tekee edelleen harvennustyötään, sillä munkkien keski-ikä on 70 vuotta, eikä nuorennuksesta taida olla paljon tietoa."

Konevitsan saarelta tuodut aarteet ovat sen verran häikäiseviä, että kulttuuritoimittajan silmät ja suu jäävät auki, mutta korvat eivät välttämättä…
"Kirkkaat metallipinnat ja lukemattomat lasihelmet välkkyvät ja moniväriset emaljikoristeet hohtavat. Opas esittelee muutamia kirkon harvinaisuuksia: Tässä on kirkon arvokkain ikoni, se on Athas-vuorelta [p.o. Athosvuorelta]. Kuuntelemme hajamielisenä pappismunkin sanoja ihmeitä tekevästä Jumalanäidistä ja hänen alttaristaan ja silmämme harhailevat levottomasti pyhäinkuvasta toiseen.
Kirkon eteisessä kiintyy huomio erääseen äärimmäisen hienoa filigraanityötä olevaan taulunkehykseen. Jo yksin tämän esineen valmistamiseen vaaditun työn määrä ja arvo kohoaisi nykymarkoissa varmaan korkeaan summaan.
Opas osoittaa erästä kookasta taulua, jossa on kymmeniä miehen peukalonpään kokoisia muotokuvia kirkon pyhistä miehistä. Nämä miniatyyrimuotokuvat ovat todennäköisesti 1700- luvulta. Perin pienestä koostaan huolimatta niissä on kuvattuna mitä pienimmätkin yksityiskohdat kuten vanhan ajan taiteessa yleensä."

"Hyväntahtoisen tuntuisia
ummikkovenäläisiä"
 
Onneksemme Aakula pääsi Hiekan-visiitillään myös käyttämään kameraansa.
"Saan luvan ottaa valokuvan oppaastamme, mutta sitä ennen hän välttämättä haluaa mennä muuttamaan pukua. Pian hän palaakin pihamaalle valkea kaapu liehuen. Ketterästi kiipeää hän kellokatokseen, jotta kuvaan saataisiin aitoa luostarin tuntua."


Pappismunkki Savva Hiekan
kellokatoksessa 1953...
... ja Konevitsan luostarin igumeni Aleksandr
samassa paikassa kesäkuussa 2015.

Jo pyhiinvaelluskohteenkin aseman saavuttaneelle vanhalle päärakennukselle ei ollut enää käyttöä sen jälkeen kun viimeiset munkit lähtivät Hiekasta Heinävedelle Valamon luostariin. Hiekan tila siirtyi yksityisomistukseen ja vanha päärakennus purettiin 1960-luvulla uuden asuinrakennuksen tieltä. Pihapiirin kellotapuli on yhä jäljellä Hiekan pihapiirissä.

Aakula kohtasi Hiekan muitakin asukkaita, mutta ihan kaikkien kanssa hän ei pyrkinyt lähempään kontaktiin.
"Puhuttelin erästä toista munkkia, oikeata ”Musta-Petteriä”, jollainen ennen ”laukkuryssänä” kulki kotipuolessani. Hänkin kertoi olevansa samoilta seuduilta Aunuksesta kotoisin kuin pappismunkki Savvakin. Hän kertoi toisen nuoremman munkin kanssa huolehtivansa talon maitotaloudesta, mikä nyt lypsykoneen avulla onkin jo helpompaa. Lehmiä on 18, mikä tilan 20 ha:n peltopinta-alaan nähden on melkoisen paljon. 
Useimmat munkeista ovat ummikkovenäläisiä, pienikokoisia tarapappoja. Muuan heistä laittoi kurkkupenkkejä ja pystyi puhumaan jonkun sanan suomeakin työstään ja ilmoista ja vaikutti muutenkin varsin hyväntahtoiselta. Hänen toverinsa siivosi työntökärryjen avulla kasvitarhaa ja tervehti myöskin ystävällisesti.
Kolmatta pikku-ukkoa, joka hetken istui pihapenkillä, yritin myös haastatella, mutta siltä ei lähtenyt suomen sanaa, lähti vain epämiellyttävä suolakalan haju, ja pian miekkonen häipyikin huoneeseen. Rannasta päin köpötteli luostarin ikäpresidentti, kohta 90 vuotta täyttävä vanhus. Hänestäkin pysyin kunnioittavan välimatkan päässä ja vaihdoimme vain kohteliaan kumarruksen."

Oikeakin kirkko piti rakentaa
 
Suomea puhuva pappismunkki Savva oli karjalaisittain iloinen ja seurallinen mies, jonka Hamulan kyläläisetkin oppivat tuntemaan hyvin. Hän myös opetti ortodoksista uskontoa Hamulan kansakoulussa karjalaisen siirtoväen lapsille, joita kylällä riitti. Myös Aakulalle Savva jäi elävästi mieleen.
"Mutta oppaamme Savva uhoi ystävällisyyttä. Hän tahtoi välttämättä tarjota vieraille teetä, ja niin istuttiin pian ikumenin keittiön pöydän ympärillä. Avoinna olevasta ovesta näkyi ikumenin huoneen nurkkaus alttareineen ja pyhäinkuvineen.  
Savva kertoi luostarin lähimmistä suunnitelmista. Niihin kuului oikean kirkon rakentaminen sekä sen ympärille tulevan puiston perustaminen. Palaneen navetan tilalle on rakennettava uusi, sillä viime talven karja majaili riihestä tilapäisesti järjestetyssä suojassa.
Tilalla on traktori ja kaksi hevosta. Juuri tänään oli luostarin vanha hevonen, Veikko, myyty teuraaksi ja Savvan mieli oli sen johdosta haikea. Veikko oli Konevitsanaikainen palvelija ja niin sivistynyt! Se söi pihamaalla ruohoa vähääkään vahingoittamatta kukkaistutuksia. Ja sivistyneitä tapoja noudattaen se kävi asioillaan tallin takana.
Savva, niin pappismunkki kuin onkin, on samalla välitön ja iloinen luonnonlapsi itäkarjalaiseen tapaan. Sotapalvelusajasta puhuttaessa hän toi nähtäväksemme niinä vuosina otetun sotilaskuvansa, jossa tuskin oli muuta tuosta harmaapartaisesta ja pitkätukkaisesta 44-vuotiaasta pappismunkista kuin eloisat silmät. Mutta nehän kuuluvatkin olevan sielun peilit."

Metsä on savolaiselle pelto

Lehtijutussa Aakula onnistuu myös kuvailemaan taitavasti 1950-luvun ajankuvaa ja ilmapiiriä Suomen maaseudulla yleisemminkin. Satakunnasta Keiteleelle matkatessaan hän teki osuvia huomioita pohjoissavolaisista.
"Keskustelu paikallisissa linja-autoissa kuvastelee selvästi kunkin paikkakunnan tunnusomaisia elämänmuotoja. Keski-Suomen ja Savon isäntämiesten keskeisimpiä puheenaiheita tällä erää on metsien ojitus ja yleensä kaikki mikä koskee metsän hoitoa ja toinen on peltojen koneellinen kiveys. Tuskin liikkuu Savon maanteillä sellaista linja-autoa, jonka jollakin penkillä ei istuisi metsäammattimiestä. Ja jollakin risteysasemalla näkee lastattavan auton takatelineelle kuusentaimipaaleja.
Peltojen äärillä näkyy pitkät rivit suuria harmaita kiven järkäleitä. Ne on koneellisesti kiskottu karuilta peltosaroilta, joilta jo esi-isät ennen muinoin ovat lukemattomia kiviä keränneet kiviaitoihin tai raunioihin. Savon peltojen uusi raivausrenessanssi on alkanut. Mutta kaikkein kivisimmät pellot istutetaan metsää kasvamaan.  
Muiden maakuntien miehille on kuin satua kuulla pohjoissavolaisesta metsänuudistuksesta. Mutta savolaiselle metsä on kuin pelto, josta hän saa jokapäiväisen toimeentulonsa – omistipa hän sitä tai ei."


Lähteet:
  • Sanomalehti Lalli 26.7.1953: Pari suvista päivää Savossa
  • Raili Saastamoisen kotiarkisto. Väinö Aakulan tytär Raili Saastamoinen on tehnyt elämäntyönsä Keiteleellä Sulkavanjärven Pekkalassa.

 

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Hiekan luostariaika, osa 2: Maatilasta pyhiinvaelluskohteeksi


(Jatkoa osasta 1: Vitamiineja vihanneksista ja hengellistä hyvää)

Varsinkin kesäisin Hiekan luostarissa vieraili paljon väkeä, pyhiinvaeltajia, lähikylien asukkaita, koululaisia ja maatalouskerholaisia. 1950-luvun aikana Hiekan Konevitsa muuttui vähitellen maatilasta koko Suomen ortodoksisen kirkkokunnan yhdeksi hengelliseksi keskuspaikaksi ja hengellisen rakennustyön elvyttäjäksi. Parhaina kesinä pyhiinvaeltajia saapui yli 11 000 ja nuorten kesäleireillä vieraili tuhansia kävijöitä.

Kuvissa juhlaväkeä Hiekan pihapiirissä 1950-luvulla...

 
Valitettavasti luostarin kukoistusaika jäi lyhyeksi episodiksi Hiekan tilan 400-vuotisessa historiassa. Luostarin ja sen puutarhan loppuvaiheista kertoo veljestön maallikkojäsen, kyläläisten hyvin tuntema Konevitsan Antti näin:
”Helmikuussa 53-vuosiluvulla Keiteleen Hiekassa sattui paha tulipalo, jossa navetta paloi maan tasalle. Meidän työmies ja nuohooja olivat varoittaneet igumenia [luostarinjohtaja Pietari] ja sanoneet, että navettaan pitäisi saada uusi muuri. Rakennuksessa oli kolme lämmitettävää uunia, ja rööri joutui kovalle koetukselle, sillä navettaa piti kukkien takia hirmuisen kovasti lämmittää. Eihän rööri mitenkään kestä sellaista paahtamista.”

Tulipalo levisi räjähdyksenomaisesti, ja ennen kuin Keiteleen ja Vesannon palokunnat ehtivät paikalle tulipalopakkasessa auraamattomia teitä pitkin, rakennus oli ehtinyt palaa poroksi.

Konevitsan luostarin toiminta hiipui veljestön vanhetessa ja taloudellisten vastusten käydessä ylivoimaisiksi. Viimeiset kahdeksan asukasta siirtyivät Uuteen Valamoon Heinävedelle vuonna 1956. Lähikylien asukkaat kokivat Konevitsan lähdön ikävänä, sillä luostarin kellojen soitto, munkkien pitämät jumalanpalvelukset, kesäiset leirit ja muu kanssakäyminen olivat tulleet osaksi jokapäiväistä elämää.

... ja näissä kuvissa juhlaväkeä samassa paikassa vuonna 2013.


 
Hiekan pihapiiriin pääsee tutustumaan ensi torstaina

Tila siirtyi yksityisomistukseen, mutta muistoksi luostariajasta vaeltaja löytää mäntyjen lomasta kauniin aidalla erotetun hautausmaan, jossa tuonilmaisiin siirtyneet luostariveljet lepäävät.

Tämä juttu on julkaistu myös Vesannon kotiseutuyhdistyksen Vesanto-lehden kesän 2015 numerossa. Lehti on myynnissä Vestorin myyntipisteessä Vesannolla, ks. http://vestori.fi/palvelut/
 
Lisäys:
11.-12.6.2015 Keiteleellä vietetään Arseni Konevitsalaisen muistopäivää. Sen yhteydessä Hiekassa järjestetään torstaina 11.6. panihida eli vainajien muistopalvelus Hiekan hautausmaalla klo 16.30 sekä suuri ehtoopalvelus Hiekan tilalla klo 18. Tämä on yleensä ainoa kerta koko kesänä, jolloin Hiekan pihapiiriin pääsee vapaasti kulkemaan. Kävellä voi ympäriinsä oman kiinnostuksensa ja jaksamisensa mukaan. Piha uuden päärakennuksen ja rannan välissä on kaunis ja hyvin hoidettu.

Hiekasta muistopäivän ohjelma jatkuu Arsenin jatseilla Keiteleen Wanhalla meijerillä kello 20 alkaen. Luvassa on soitantaa dixielandista rokkiin yhdeksänhenkisen bändin voimin. Sisäänpääsy on ilmainen, ja kahviosta huolehtivat Keiteleen karjalaiset.

Arsenin jatsien meininkiä vuodelta 2013.
Lisätietoa:


Vanhat kuvat: Suomen ortodoksisen kirkkomuseon kuva-arkisto
Vuoden 2013 kuvat: Hanna Heikkinen

 

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Hiekan luostariaika, osa 1: Vitamiineja vihanneksista ja hengellistä hyvää


Maailmanhistorian pyörä heitti väkevällä voimallaan Konevitsan luostarin Laatokan saarelta keskelle Suomea Keiteleen Hamulaan vuonna 1940. Hiekan tila, joka oli Oy Saastamoinen Limitedin omistuksessa, siirtyi 22.6.1940 luostarin haltuun.

Munkeilla oli maatilalle tullessaan hyvin vähän omaisuutta. Laatokan saarelta sotaa pakeneva veljestö ehti ottaa mukaan vain pari vaatekertaa ja murto-osan luostarikirkon aarteista, joista arvokkain ja tunnetuin, Konevitsan Jumalanäidin ikoni, pelastui viime hetkellä. Veljestöltä puuttui lähes kaikki, mitä se tarvitsi elääkseen, maata viljelläkseen tai ylläpitääkseen luostaria.

Kuvassa munkki Maksim puutarhatöissä vuonna 1953.
Kuvan on ottanut Väinö Aakula.
 
Kun luostari siirtyi Hiekkaan, varsinaiseen veljestöön kuului 25 munkkia, joiden keski-ikä oli noin 65 vuotta. Hamulan asukkaiden keskuuteen muutti outoa väkeä, mustaviittaisia miehiä, joilla oli eri kieli, uskonto ja tavat. Miten yhteiselo naapureiden ja kyläläisten kanssa alkoi sujua?
 
Pula-aika auttoi karistamaan ennakkoluuloja. Luostari osti elintarvikkeita kyläläisiltä ja myöhemmin, luostarin päästyä jaloilleen, kylänväki kävi ostoksilla Hiekassa. Munkit vieraanvaraisina tarjosivat teetä. Kahvi oli kortilla, ja koskapa munkit eivät juoneet kahvia, he myivät tai vaihtoivat oman osuutensa sitä kaipaaville.
 
Kasvihuonekurkkujen keskellä puutarhuri Linnea Lumme.


Lähiseudun ensimmäinen kasvihuone ja puutarha
 
Luostarielämä oli aloitettava tyhjästä uudessa asuinpaikassa. Toimeentulon toivat kalastus, karjanhoito, maanviljelys, metsänhoito, puutarhanhoito, muutama lammas ja sika sekä pieni kanala.
Luostarin ulkopuolelta palkattiin töihin mm. kalastaja, karjanhoitaja, työmies, puutarhuri ja muuta apuväkeä.


Konevitsan luostarista tuli v. 1948 kauppapuutarhaliiton jäsen. Palkattuna ammattilaisena työtä johti puutarhuri Tauno Kujala. Kyläläisille löytyi kesäaikaan töitä luostarin peruna- ja juurikasmaiden hoidosta, sadonkorjuusta ja viljanpuinnista. Hiekkaista maata parannettiin ajamalla talvella suomutaa pellolle. Kasvinviljely vaati paljon vettä, jota nostettiin Nilakasta varta vasten siihen tarkoitukseen hankitulla tuulella käyvällä roottorivesipumpulla.
 
Blogitiimin taustatutkimusryhmän selvitysten mukaan vesipumppu oli nk. S-roottori,
"nykyajan yksinkertaisin, tehokkain ja halvin tuulimoottori".
Faktantarkistusosastomme ei ole kuitenkaan vielä pystynyt vahvistamaan tietoa.


Tuttuja ja vähän eksoottisempia lajikkeita

Luostarissa oli iso puutarha, kaksi kasvihuonetta, kasvilava- ja avomaaviljelyä.
”Salaattia ja persiljaa taimitettiin. Siellä kasvatettiin runsaasti herneitä, kurkkua, kurpitsaa, mansikkaa, persiljaa, nauriita ja muita vihanneksia ja marjoja”, kertoo lapsuusmuistojaan Erkki Stranius, luostarin työmiehen Jussi Straniuksen poika.
Aino Malinen toi kotiinsa Yritysaholle isomarjaisen mustaviinimarjapensaan alkuja, tämä uusi lajike kun oli vanhaa maatiaislajiketta satoisampi.

Kasvilavan reunalla istuvat Linnea Lumme ja Natalia Brömsi.
Vihannesten ja marjojen lisäksi tuotettiin koristekasveja, kuten hyasintteja, narsisseja, gladioluksia, leijonankitoja sekä ruusuja. Kukat kasvatettiin siemenistä, ja näppärät naapuritalojen tytöt niitä sitten taimittivat. Kesällä pelloilla riitti pitkien vihannespenkkien kitkemistä, jota tehtiin metritaksalla.
 
Tuotteita kaupattiin sekä luostarissa että Kuopion torilla. Porkkanaa, punajuurta, lanttua, sipulia, tomaatteja ja kurkkuja vietiin Kuopion torille myytäväksi.Tori oli tärkeä kauppapaikka, mutta kuljetuskustannukset nousivat suuriksi. Joulu- ja pääsiäiskukat tekivät hyvin kauppansa ja usein niiden kysyntä ylitti tarjonnan.

Kuvat: Suomen ortodoksisen kirkkomuseon kuva-arkisto

Tämä juttu on julkaistu myös Vesannon kotiseutuyhdistyksen Vesanto-lehden kesän 2015 numerossa. Lehti on myynnissä Vestorin myyntipisteessä Vesannolla, ks. http://vestori.fi/palvelut/


Kiven valokuvasivat kesällä 2014
Jyrki Pirkkalainen ja Marja Airasto.
Lisäys:

Munkkien lähdettyä Hamulan kylä jäi muutamaksi vuosikymmeneksi ilman ammattipuutarhureita ja kasvihuoneita, kunnes kukkien ja kurkun viljely palasivat kylämaisemaan vuonna 1985 Kaitalan puutarhan myötä. Kaitalan puutarha on alkuvuosistaan saakka tunnettu lähipitäjissä mm. joulutähdistään ja kurkuistaan.
 
Kaitaloiden kasvihuoneet nousivat Hamulanniemelle 1800-luvun aikaisen ”Vanhan Malilan” pihapiirin paikalle. Kasvihuoneiden rakentamisen yhteydessä maasta löytyi kivi, johon oli kaiverrettu useita vuosilukuja ainakin 1800-luvun puolivälistä lähtien.
 


torstai 5. maaliskuuta 2015

Miten Vesterilästä tuli Hiekka ja Hamulasta Vesterilä?


Kiireistä lukijaa varten heti alkuun tiivistelmä tämänkertaisesta kirjoitelmasta:
1700-luvun puolivälissä silloisen Vesterilän, nykyisen Hiekan Vesteristen ja silloisen Hamulan, nykyisen Vesterilän Pasasten naimakauppa- ja talonvaihto-operaation seurauksena syntyi nykyinen Pasala, silloinen Kansanmäen Mäkelä.
Riittikö ja avautuiko? Jos ei, niin ei hätää. Seuraavassa sama uudestaan, hiukan pitkäveteisemmin:


Vesteriset pääsevät
käsiksi kruununtilaan

Hamulanniemen toinen talo joutui maksamattomien verojen takia sotilastaloksi 1650-luvulla. Esko Hamusen pojat Matti ja Paavo hoitivat tilaa jonkin aikaa sotilaina, mutta 1660-luvun lopulla talo jäi tyhjilleen.

Tilaisuuden käytti hyväkseen Lauri Vesterinen Rautalammin Kerkonjoensuusta. Hän muutti Hamulaan ja pääsi hoitamaan talon isännyyttä värväytymällä sotilaaksi. Sotilastila ei maksanut veroa kruunulle, ja kun 1690-luvulla vielä otettiin käyttöön ruotuväkijärjestelmä, niin Laurista tuli kruununtilan isäntä ilman sotilasvelvoitetta.

Kruununtila oli valtion pysyvää omaisuutta, johon sitä viljelevällä talonpojalla oli vain asumis- ja käyttöoikeus, mutta ei automaattista perintöoikeutta. Toisin kuin Lauri Vesterisen tila, Hamulanniemen muut vanhat talot säilyivät perintötiloina eli yksityisen henkilön täysin omistamina tiloina.

Laurin ollessa isäntänä talo siirrettiin pois ”ahtaalta” niemeltä – eli siis rakennettiin uusi talo – kolme kilometriä pohjoisemmaksi Hiekkaan. Paikasta käytettiin tosin 1700-luvun alussa nimitystä Lujastenhieta. Vaimoksi Lauri otti Malilan tyttären Marketta Malisen, ja heidän poikansa Juho oli Hiekan isäntänä 1709-1730.


Isonvihan hävitykset
harmina Hiekassa

Venäläiset miehittivät Suomen suuren Pohjan sodan loppuaikana vuosina 1713-1721. Tästä miehitysajasta ruvettiin myöhemmin käyttämään nimistystä isoviha. Rautalammillakin oli päällä poikkeustila: venäläiset ryöstelivät taloja, ottivat miehiä orjiksi ja pakottivat heitä venäläiseen sotaväkeen, minkä vuoksi asukkaat piileskelivät metsissä, papit pakoilivat hävitystä kuka missäkin ja kirkonkirjat jäivät pitämättä.

Sota päättyi vasta Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721, ja elämä pääsi vähitellen rauhoittumaan, mutta kaikki ei todellakaan ollut entisellään. Vihollinen oli aiheuttanut tuhoja Hiekassa, minkä vuoksi tila oli niin heikossa hapessa ettei Juho Laurinpoika pystynyt suorittamaan veroja. Niinpä hän pyysikin katselmusta ja vapaavuosia, jotta saisi tilanteen korjatuksi. Tuhojen katselmuksen suoritti nimismies (mahdollisesti Iisakki Toikkanen) apunaan paikallinen lautamies Yrjö Finni, jotka sattuneesta syystä olivat ainakin Malisen isännälle Pekka Maliselle ennestään tuttuja.

Katselmusta käytiin läpi Rautalammin talvikäräjillä helmikuussa 1723. Siellä todettiin, että talon vero oli 8 taalaria 19 äyriä ja 15 1/20 penninkiä hopearahaa, ja verot oli osoitettu Hollolan alisen komppanian ratsumestarin palkkaukseen.

Rakennusten kunnosta todettiin, että:
  • pirtti oli käyttökelpoinen
  • toisen pirtin seinät oli pystytetty joitakin vuosia sitten, mutta kaikki sisustus puuttui
  • kahden vanhan aitan seinät olivat vielä käyttökelpoiset
  • karjasuoja, sauna ja riihi olivat täysin mädäntyneet
  • tallin seinät olivat käyttökelpoiset, mutta katto oli ränsistynyt
  • pelto oli hiekkamaata, josta 1/3 oli laitumena
  • aidat olivat ränsistyneet ja ojat kasvaneet umpeen
  • laitumet olivat keskinkertaiset
  • niityt olivat hyviä, mutta vielä osittain metsittyneitä
  • metsää oli kotitarpeisiin
  • kalavedet ja humalatarha olivat vähäiset
  • myllyä tai myllynpaikkaa ei ollut.
Vuodelta 1733 peräisin olevassa kartassa näkyy jo olevan mylly
Hiekan talon lähellä olevassa purossa. Viereinen niemikin on
nimetty Myllyniemeksi. Liekö nimismieheltä jäänyt 10 vuotta aiemmin
myllyn paikka huomaamatta, vai pystytettiinkö se vasta isovihan
jälkeen verovapausvuosien tuomassa kunnostushuumassa? 

Kruununvoudin edustaja, Jämsän nimismies Adam Kihl sekä kahdeksan lautamiestä esittivät Juho Vesteriselle kolmen vuoden verovapautta, minkä Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherra Petter Stierncrantz hänelle 17.12.1724 myönsikin. Verovapaus koski kaikkia muita veroja paitsi henkirahaa, laamannin rahoja ja palvelusväen suostuntaveroa (mitä se sitten ikinä tarkoittikaan). Kruununvouti määrättiin valvomaan tilan kunnostamista vapausvuosien aikana niin, että se olisi vuonna 1725 ja sen jälkeen jälleen veronmaksukykyinen.
 
Juho oli Hiekan isäntänä vielä vuoteen 1730 asti, sen jälkeen remmiin astui isänsä kaima ja vanhin poika Juho. Tilalla lienee päässyt veronmaksukykyiseksi ja jatkanut rauhassa vaurastumistaan, mistä kertoo myöhempään maakirjaan kirjattu lause "Vanha manttaali perinnöksi ostettu 7.1.1761."

Hiekan isäntä siis pystyi lunastamaan kruununtilan tavalliseksi perintötilaksi maksamalla kolmen vuoden verorästejä vastaavan summan. Näin tilan kehittäminen ja sen osittaminen jälkipolville onnistui ilman että kaikkeen piti kysyä lupa valtiolta. Hiekan tila oli jo valmiiksi erillään Hamulan muista taloista, jotka sijaitsivat vierekkäin Hamulanniemellä, ja myös siitä erotetut uudet talot nousivat "korpeen" - Kansanmäki tai Mäkelä (nykyinen Pasala) Hamulanlahden vastarannalle ja Etelämaa (nykyiset Lampila ja Etelälahti) Koutajärven eteläpään tienoille.

 
Hamuset häippäsevät,
Pasaset tulevat tilalle
 
Hamulanniemen viimeisetkin Hamuset hävisivät Hamula-nimisestä talosta vuonna 1710. Autioksi jääneeseen taloon asettui seuraavaksi Lauri Hämäläinen. Mukana tuli vaimo Anna Pasanen ja tämän veli Matti Martinpoika Pasanen. Pasaset olivat ilmeisesti lähtöisin Viitasaarelta ja asuneet Vesannon Vesamäellä ennen siirtymistään Hamulaan.
 
Jostain syystä Lauri Hämäläinen siirtyi vuoden 1714 jälkeen sotilaaksi Rautalammin komppanian ruotuun numero 93, jota ylläpitivät Koutajärven yksinäistalo sekä Riitlammin kylän Jääskelä. Hamulan tilan uudeksi isännäksi pääsi näin ollen Anna-emännän veli Martti Pasanen. Martin kuoltua vuonna 1737 isäntänä oli hänen leskensä Inkeri Rytkösen toinen puoliso Pentti Pentinpoika Närhi.

Sitten tapahtuikin kummia, nimittäin jonkinlaista sumplimista tila-asioissa Hiekan Vesteristen ja Hamulan Pasasten välillä. Martti Pasasen vanhin poika Martti meni parikymppisenä rengiksi, tai oikeammin ”rengiksi” Hiekan taloon, vaikka hänelle olisi tietenkin mieheksi vartuttuaan kuulunut kotitalon isännyys (jota hoiti välillä siis Inkeri-äidin uusi mies Pentti Närhi).

Hamulan tilan hankkikin itselleen Hiekan poika Paavo Juhonpoika Vesterinen. Pian Hiekkaan mentyään Martti-”renki” kuitenkin vihittiin Juho Vesterisen vanhimman tyttären Helgan kanssa, minkä seurauksena hän sai aikanaan puolet Hiekan talosta (=perusti nykyisen Pasalan), Helgan veljen Juhon saadessa toisen puolen (=Hiekan).
 

Hamulalaiset naimakaupat

Martin ja Helgan avioliitto oli selvästi etukäteen sovittu juttu. Vesterisille se oli edullinen kauppa, sillä Paavo sai (Juho-veljensä tavoin) kokonaisen tilan. Myös Pasasille talon vaihto oli kannattava bisnes, sillä Vesteriset olivat huomattavasti varakkaampia kuin Pasaset, joten nämä saivat järjestelystä hyvitystä.

Paavon myötä Vesteriset asettuivat Hamulan tilalle pysyvästi, ja talo tunnetaankin nykyään Vesterilänä. Kantatila halottiin isonjaon jälkeen kolmeen osaan: Paavon pojista Juho (s. 1738) sai Känkyn ja Pekka (s. 1747) Pohjoisahon. Kolmas poika Paavo Paavonpoika Vesterinen (s. 1750) jäi kotitilan isännäksi.

Vesteristen ja Pasasten sukujen naimakaupat eivät suinkaan päättyneet vielä Marttiin ja Helgaan, vaan puolisoita haettiin naapureista ristiin rastiin jatkossakin. Lisäksi samaan sukuun kuuluvia Pasasia ilmaantui 1800-luvulle siirryttäessä myös Pohjoisahoon, kierrettyään ensin pikku mutkan Juurikkaniemen ja Tossavanlahden kautta. Siitä kuitenkin lisää joskus myöhemmin.
 
 
*
 
 
Lähteet:

Justiina Westerinen: Konstan Kronikka

Jarmo Paikkala: Pasasen suku, 1. osa

Ilkka Korhonen: Rautalammin talojen isäntäluettelo (julkaisematon)

Ilkka Korhonen: sähköpostiviesti 29.7.2014 (yksityinen)

maanantai 2. maaliskuuta 2015

"Nyt ei minua Jumala auta", tokaisi Malilan Pekka


Iisalmeen lähteneeltä Lauri Hamuselta autioksi jäänyttä Hamulanniemen vanhinta taloa viljeli vuosina 1664-1681 Pekka Pekanpoika Malinen, joka muutti siihen Kaisa-vaimoineen Tervon Juurikkaniemen talosta numero 2. Hänen Pekka-poikansa oli isäntänä vuodet 1682-1705, jolloin ajat muuttuivat talonpojille loppua kohti hyvinkin raskaiksi: Suomessa elettiin pahoja katovuosia v. 1693-1697. Lisäksi kruunun ruotujakolaitos uusittiin vuonna 1696, ja Hamulankin isännät joutuivat rakentamaan sotilastorpat kahden ruotusotilaan ylläpitämistä varten. Suurta Pohjan sotaa käytiinkin sitten vuodet 1700-1721.

Nälkätalvena 1696-97 Suomen väestöstä kuoli yli neljännes, kaikkiaan noin 130 000 – 150 000 ihmistä. Rautalammilla kuolleisuus oli korkeimmillaan loppukeväästä, kun taloista loppui ruoka ja jatkuva sisälläolo lisäksi altisti keuhkokuumeelle. Huhti-toukokuussa 1697 Rautalammin pitäjässä kuoli 251 ja koko vuonna 438 ihmistä eli kymmenkertaisesti vuoteen 1695 verrattuna.

Ruotsin puolelta olisi ollut viljaa saatavissa, mutta siellä hallitus ei reagoinut riittävän nopeasti Suomen puolen maaherrojen hätäviesteihin. Maaliskuussa Suomelle luvattiin 32 000 tynnöriä jaettavaksi hätää kärsivien läänien asukkaille, mutta vilja saatiin meren yli vasta jäiden lähdettyä kesäkuussa, eikä se ehtinyt kylvöihin siemeneksi.

Kuva: Käsikivet saivat turhaan odotella jauhettavaa Ruotsista.
(Valokuvan otti 318 vuotta myöhemmin Heikki Suomala.)


Malilan isäntä kutsui
apuvoimia väärästä suunnasta


Kato ja nälänhätä johtui kurjista säistä, jotka luonnollisesti olivat jumalan säätämiä. Seuraavana keväänä Hamulan Malilan talon Pekka Malisen usko yläkerran isäntään kuitenkin horjui pahemman kerran.

Helluntaipäivänä vuonna 1698 kuudennusmies Yrjö Finni Hautolahdesta teki ilmiannon Hamulanpellon Pekka Malisesta Rautalammin papille Henrik Porthanukselle ja kappalaiselle Matias Norringiukselle. Finni kertoi pappisväelle, että ”kun Jumalan säätila oli tehnyt vahinkoa” Malisen pelloilla toukokuun 16. päivänä, niin Malilan isäntä-Pekka oli mennyt sanomaan:
”Parempi qu minä olisin perkeledstä palvellut qu Jumalata joka minulle tämän wahingon teki niin olis paremmin käteni käynyt, nytt eij minua Jumala auta mutta perkele minua autta.”
(Syytepaperi oli tietenkin laadittu muuten ruotsiksi, mutta tämä sitaatti oli kirjoitettu suomeksi. Kyseessä on siis melkoisella varmuudella varhaisin kirjattu hamulalaislausahdus!)


Käräjiltä karkuun
”lainaveneellä”


Malisen kahdesta täysikasvuisesta pojasta toinen, Pekka nimeltään hänkin, oli varoitellut isäänsä jumalattomasta puheesta, mutta turhaan, sillä sanat kuuluivat ulkopuolistenkin korviin: todistajina olivat Yrjö Finnin poika Iisakki sekä kuudennusmies Erkki Kananen. Seurauksena oli jumalanpilkkasyyte, jonka Rautalammin vastavalittu kirkkoherra Aron Hoffren toimitti kihlakunnanoikeuteen tutkittavaksi vuoden 1699 kesäkäräjillä.

Käräjät pidettiin nimismies Iisakki Toikkasen talossa Toikkalassa (nykyisen Konneveden Särkisalossa) kesäkuun lopulla. Läsnä ollut kirkkoherra Hoffren kertoi nähneensä syytetyn Pekka Malisen seisovan käräjätalon pihalla, mutta kun Malisen jutun vuoro tuli, hänen todettiinkin kadonneen, eikä häntä löydetty koko kylältä. Kun kyseltiin, tiesikö kukaan, miksi hän oli poistunut ennen juttunsa käsittelyä, niin talollinen Mikko Korhonen kertoi yhden veneen kadonneen rannasta. Malisen epäiltiin siis lähteneen karkuun varastetulla veneellä. Toikkala sijaitsi Keiteleen rannalla, joten kyllähän siinä on riittänytkin karkulaiselle järvireittiä soudeltavaksi.

Syytetyn poissaollessa ei keissiä saatu klousattua. Pekka Malinen määrättiin otettavaksi kiinni ja pidettäväksi vangittuna seuraaviin käräjiin saakka, ja lisäksi oli kuulusteltava Malilan koko talonväkeä, jotta asia saataisiin loppuunkäsitellyksi ja päätös tehdyksi.

”Korkea-arvoiseen kuninkaalliseen hovioikeuteen” annettiin lopulta syytetylle vapauttava päätös Hamulan ylimääräisillä käräjillä vuonna 1701, mutta itse käräjien pöytäkirja ei ole säilynyt. Ei siis tiedetä, miten syytetty saatiin kiinni, pidettiinkö häntä tosiaan tutkintavankeudessa, ja millainen suurtapahtuma talonväen kuulustelut ja käräjät Malilassa oikein olivat.


Kuva: Malilan talon asukasluetteloa
rippikirjasta vuosilta 1704-1713.
Kuten viereisestä nimilistasta selkeästi voi lukea, Malilassa asusteli 1700-luvun alkuvuosina isäntä-Pekan lisäksi vaimo Sofia, poika Pekka Anna-vaimoineen, poika Samuli Kristiina-vaimoineen, poika Paavo Riitta-vaimoineen, poika Matti, vanhus Kristiina Räihänen, tytär Sofia, sotilas Erkki Nuutinen Maria-vaimoineen, joku Anna, tytär Kaarina, joku toinenkin Anna sekä sotilas Paavo Karhunen.

Vaikka tällaiset noituusoikeudenkäynnit olivat 1600-luvun loppupuolella aika yleisiä, niin niistä annettiin usein vapauttava tuomio, eikä syytettynä oleminen välttämättä juurikaan vaikuttanut ihmisen myöhempään elämään. Pekka Malinenkin näyttää vapautumisensa jälkeen eläneen perhekuntansa kanssa ihan kuten ennenkin, ripilläkäyvänä kansalaisena.




Kuusi peräkkäistä
isäntä-Pekkaa


Jo aiemmin mainittu, isäänsä varoitellut Pekka-poika oli Malilan seuraava isäntä, isonvihan aikana vuosina 1706-1727. Hänen vaimonsa Anna Tolonen oli kotoisin Hautolahdesta, Nilakan talosta numero 7. Vuosina 1708 ja 1709 saatiin jälleen huono sato, ja 1709-10 Rautalammilla oli taas ankara nälänhätä. Pekan ja Annan kaksi nuorinta lasta kuolivat kesällä 1709 ja esikoinen (nimeltään tietenkin Pekka) menehtyi hänkin isonvihan aikana.

Niinpä Malila ei siirtynytkään tavalliseen tapaan edellisen isännän pojalle, vaan isännyyden saikin tämän veljenpoika. Isännän etunimi ei sentään vaihtunut toiseksi: Pekka Samulinpoika Malinen isännöi Malilaa vuodet 1728-44.

Tila jaettiin myöhemmin hänen poikiensa kesken niin, että vanhin poika Pekka (totta kai) sai Malilan, mutta toinen poika Akseli perusti melkein 10 kilometriä pohjoisemmaksi Rappuun tilan, joka käsitti yhden neljäsosan Nilakan kylän talosta numero 1. Rappuu kuuluu vielä nykyäänkin virallisesti Hamulan rekisterikylään, vaikka välissä on kokonainen kyläkunta, tuoreempaa perua oleva Leppäselkä.

Yhtenäinen Pekka-nimisten isäntien ketju ei katkennut vielä tähänkään, mutta tämä teksti kyllä katkeaa nyt tähän. Otetaan tähän väliin vaikka isojako ja jatketaan Malilan tarinaa pienen tauon jälkeen.


*

Lähteet:
Justiina Westerinen: Konstan Kronikka - 450 vuotta Westerisiä
Raili Virtanen: "Sen kansa kaikki kärsinyt". Jäntti-suvun vaiheita.
Raili Virtanen: Eräs noituusoikeudenkäynti Rautalammilla Matias Norringiuksen aikaan. Juttu Laurentius-lehdessä.
Tauno Räisänen ja Kalevi Kumpulainen: Pielaveden ja Keiteleen historia 1.

torstai 26. helmikuuta 2015

Hamulan kansakoulun alkutaival 1896-1900


Lokakuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1896 koulunkäynnin Hamulan uudessa kansakoulussa aloitti 12 oppilasta, ja ensimmäinen opettaja oli Albin Valkonen. Tyttöjen käsitöitä opetti keiteleläinen Olga Ikäläinen. Talo ei kuitenkaan ollut vielä täysin valmis: silloiset oppilaat ovat kertoneet kirveen kalkkeen vielä kuuluneen kouluaikana. (Toivottavasti koululle hankitun kolmen markan aisakellon ääni sentään kantautui kolinan yli!)

Koulun päiväkirjasta selviää, että koulupäivät olivat viisituntisia (klo 9 - 14). Ruokatuntia ei ohjelmaan mahtunut, mutta eipä koululla ollut keittiötä tai keittäjääkään, ilmaisesta kouluruokailusta puhumattakaan. Ensimmäisenä päivänä lukujärjestyksessä oli uskontoa, sisälukua, laskentoa, kaunokirjoitusta ja maantietoa. Toisena koulupäivänä opiskeltiin uskontoa (4 käskyä), sisälukua, laskentoa, laulua ja voimistelua.

 
Lukuvuoden loppupuolella tuntien aihepiirit näyttävät jo huomattavasti haastavammilta. Toukokuun 18. päivänä uskontotunnilla käsiteltiin mm. "Taivaasen astuminen ja P. Hengen vuodattaminen", ja laskennossa opeteltiin "rahamittain vähentö-, kerto- ja jako". 


Kaivattu tauko aherrukseen oli luvassa 26.5.1897, sillä koko päivä oli lupaa "Keisari-Suuriruhtinaan ruunauspäivän" kunniaksi. Lapsille vapaapäivä oli varmasti mieluinen, mutta valtionpäämies olisi luultavasti kaivannut juhlan aiheeseen yhtä k-kirjainta lisää...



Keiteleen kirkonkylän kansakoulussa opetusaineina olivat (Optatus Raatikaisen muistelemina) uskonto, maantieto, mittausoppi, historia, laskento, kirjoitus, voimistelu, piirustus, käsityöt ja laulu.

Lunttaaminen taas tapahtui kirkonkylän kansakoulussa kuulemma niin, että oppilas laittoi avoimen läksykirjan pulpetin vetolaatikkoon, jonka hän sitten vetäisi auki. Jos istui tarpeeksi kaukana pulpetista, niin opettaja ei tätä nähnyt. Pappilan koulussa pulpetit tosin olivat isoja neljän hengen istuttavia, kun taas Hamulaan Mikko Jauhiainen oli nikkaroinut kahden hengen pulpetteja.

Hyvissä ajoin ennen ensimmäisen lukuvuoden päättymistä, maaliskuussa 1897
"Palkan koroitusta 50 markkaa myönnettiin Sulkavanjärven ja Hamulan kylän kansakoulujen opettajille, joten opettajan palkka näissä kouluissa tulee tästälähin olemaan noin 1100 markkaa. Polttopuut kunnan kansakouluille päätettiin edelleenkin laitettavaksi piirittäin, ennen tehdyn piirijaon mukaan." (Savo-Karjala31.3.1897)

Uudeksi opettajaksi Hamulaan valittiin neljästä hakijasta U. Krekola tai Ketola (tai jotain sinne päin) Virroilta, ja koulunkäynnin oli tarkoitus alkaa taas elokuussa 1897. Sulkavanjärven koulu sen sijaan
"saanee olla entisissä rettelömuisteloissaan levolla, sillä viran avonaisena ollessa ei kuulu kenkään sinne hakeneen. Se on ikävä, vaan pilkka siinä lankeaa seurauksineen kyläläisten omaan nilkkaan. Huonot hiilet eivät seppiä ilahuta." (Uusi Savo 5.8.1897)
Mutta eipä hamulaistenkaan olisi kannattanut vielä riemuita. 12. elokuuta johtokunta sai kirjeen, jossa Krekola/Ketola kieltäytyi viran vastaanottamisesta. Niinpä Hamulan kylän korkeamman sekakansakoulun opettajan virka julistettiin uudestaan haettavaksi ennen syyskuun 1. päivää. Tällä kertaa "mieshakijan puutteessa otetaan väliaikainen nais-opettajatarkin."  (Uusi Savo 14.8.1897; Savo-Karjala 16.8.1897)

Hakuilmoitusten sanamuoto "korkeampi" tai "ylhäisempi" sekakansakoulu tarkoittaa, ettei siihen kuulunut alakoulua tai "lapsitarhaa", ja että kouluun otettiin niin tyttö- kuin poikaoppilaitakin.

Hamulan kansakoulun toinen lukuvuosi pääsi alkamaan maanantaina 6. syyskuuta, mutta opettajan nimi jää arvoitukseksi. Vaikuttaisi siltä, että pysyvää opettajaa ei lukuvuodeksi 1897-98 sittenkään löytynyt, sillä huhtikuussa 1898 ilmoitettiin:
"Keiteleen Hamulan kylän kansakoulussa aletaan keskeytyneet luennot tk.  30 p:nä kello 2 jpp. ja ulotetaan siihen saakka, kunnes lain määräämän ajan tulee koulu olemaan voimassaan. Opettajana tulee olemaan sanotun kunnan kirkonkylän kansakoulun opettaja J. Seppälä, joka oman koulunsa sitä ennen määrän täyteen tultua lopettaa." (Uusi Savo 21.4.1898)

Vilkaisu toukokuun 26. päivän ohjelmaan riittää osoittamaan, millaista haipakkaa kevään viimeiset viikot mentiin, jotta lauantaina 4.6. voitiin pitää julkinen vuositutkinto. Tuolloin  "uloslaskettiin 4 oppilasta, jotka saivat P. Raamatun kukin."


Kesällä opettajan virka oli taas hakusessa. Hakuilmoituksessa kansankynttilälle luvattiin
"Valtiopalkan lisäksi kunnalta 240 markkaa rahassa ja viljana yhteensä, suuri asunto (piirustus n:o 6 lisätty ruokahuoneella), maantien ja laivakulun vieressä, potaattipelto, karjan laidun 1 lehmälle ja lämmityshalot; vakituisen hakian puutteessa otetaan väliaikainenkin, joko mies- eli naisopettaja." (Uusi Savo 7.7.1898)

Seuraavan vuoden helmikuussa koululla on kuitenkin taas hiljaista. Tuohon aikaan ei rehtorilla ollut käytössä sijaisrekisteriä, joten:
"Hamulan kylän koulu kuuluu olevan sulettuna, kun opettaja on sairastunut, kuten huhut kertovat. Se on ikävä oppilaille ja kuuluvat vanhemmatkin olevan sangen pahoillaan." (Uusi Savo 7.2.1899)

Kyläkoulun neljäs lukuvuosi lähtee liikkeelle jo vähän pirteämmin - ainakin koululla pidettiin syyskuun puolivälissä "mytty-iltama", jossa oli soitto- ja laulupainotteisen ohjelman välissä yhtenä numerona myös postin jako.


Lähde: Uusi Savo 5.9.1999

Mytty tarkoitti iltamassa huutokaupattavaa nyyttiä, joita kyläläiset toivat tullessaan. Myttyhuutokaupat olivat tuohon aikaan tavallisia, ja niillä kerättiin varoja kyläkoulujen rakentamiseen tai ylläpitoon.

Ensimmäiset päästötodistukset Hamulan korkeammasta sekakansakoulusta annettiin vuonna 1900 kuudelle oppilaalle:
  • August ja Aaro Rahikainen
  • Evert Laukkanen
  • Abel ja Jalmari Nuutinen
  • Jalmari Junkkarinen.

Koulun johtokunta haki samaan aikaan taas vaihteeksi uutta opettajaa. Nyt hakuilmoituksessa luvattiin
"vuotuista palkkaa 800 mrk. valtiolta, 100 mrk. rahaa, 5 hl. rukiita, 5 hl. ohria ja 3 hl. kauroja ja valon korvaukseksi 20 m. kunnalta, 1 lehmän laidun, peltomaa, polttopuu ja puolet sisäänkirjoitusrahoista. Naisten käsityöopettajan virasta on valtion ja kunnan palkka yhteensä 150 markkaa." (Uusi Savo 10.5.1900)
 

*

Lähteet:
Vanhat sanomalehdet (Kansalliskirjaston digitoidut aineistot)
Koulutiellä Hamulassa 1896-1996. Koulun 100-vuotisjuhlaa varten tehty kertomus.
Keiteleen kuntakokouksen ja Hamulan kansakoulun johtokunnan pöytäkirjat


keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Koulurakennuksen malli- ja uudistuspiirustuksia



Hamulan ja Sulkavanjärven kansakoulut rakennettiin yhtä aikaa ja samojen piirustusten mukaan. Pohjana oli maalaiskansakoulun tyyppipiirustus numero 6, jossa oli koulusalin lisäksi "käsityöhuone ja pienempi opettajahuoneusto".

Jostain syystä piirroksessa ei kuvata julkisivua, vaan takaseinän puoli:




Pohjapiirroksessa ei ollut lainkaan nykyistä keittiön ovea, vaan opettajan asunnon sisäänkäynti oli pääoven vieressä. Hamulassa opettajien asuntolarakennus valmistui 1950-luvulle tultaessa, ja sen jälkeen päärakennuksen entisiä asuinhuoneita käytettiin opetusluokkina ja niihin kuljettiin samasta pääovesta.

Ihan prikulleen mallipiirustusten mukaan ei alun perinkään menty, vaan niitä tuunattiin ainakin luokkahuoneiden korkeuden suhteen. Hamulassahan kävi myös niin, että kellarin rakentamisen yhteydessä talon alta löytyi vesilähde. Siitä ei ole tietoa, onko keittiöpäädyssä vieläkin oleva "viinikellari" peräisin jo noilta ajoilta, mutta ainakaan sellaista ei ollut näissä tyyppipiirustuksissa...

Jo melkein vuotta ennen päärakennuksen valmistumista koulun tontille oli noussut talousrakennus. Sen mallina oli mitä luultavimmin piirustus numero 30 eli "ulkohuoneusto yhteyskoululle", sillä kyseessähän oli sekakansakoulu eikä tyttö- tai poikakoulu.





Alkuperäinen talousrakennus siirrettiin jossain vaiheessa pihan keskeltä sivummalle metsän reunaan, ilmeisesti 1930-luvulla. Samalla rakennettiin lahonneen navetan tilalle tiilinavetta. Siltikään tämä piirros ei muistuta kovin paljon sitä ulkorakennusta, minkä Hamulan koulua ennen vuotta 1985 käyneet kyllä hyvin muistavat... vasta silloinhan nimittäin koululle saatiin sisävessat!

Kun koulu aloitti toimintansa syksyllä 1896, ainakin kaivo ja sauna olivat vielä tekemättä. Kaivo oli annettu työmies Jeremias Tossavaisen urakaksi, mutta se jäi 2 metriä vaadittua matalammaksi ja muutenkin keskeneräiseksi. Rakennustoimikunta myönsikin kaivon teosta tammikuussa 1897 Tossavaiselle vain töiden peräänkatsojan Pekka Pellikan esittämät 22 markkaa.

Muutakin huomauttamista taisi toimikunta löytää. Keväällä 1898 luokka- ja käsityöhuoneiden uunit päätettiin muurauttaa uudestaan ja kyökin uuni korjauttaa.

Koulun sauna valmistui vasta vuonna 1902. Ei ole tietoa, noudatettiinko alkuperäistä piirustusta (numero 36), mutta se tiedetään, että 450 markkaa maksaneeseen saunarakennukseen oli varattu hirsiä 180 kappaletta.






Tyyppipiirustuksissa oli saunan uunin lisäksi toki myös tarkat kuvat koulurakennuksen uuneista:


 
Tästä koulurakennuksen nykyisen omistajan hallussa olevasta ruttuisesta pohjapiirroksesta ei käy ilmi vuosilukua, mutta yläkertaan siinä on piirretty jotain huoneita:

  
Kyseessä saattaisi olla vuosi 1929, jolloin alakoulun perustamisen yhteydessä suunniteltiin luokkahuoneita päärakennuksen vinttikertaan. Hanke jäi kuitenkin toteutumatta rakennuksen perustan heikkouden vuoksi.  

Tuoreempia uudistuspiirustuksia löytyi kouluhallituksen kansanopetusosaston aktikarttakokoelmista, nimittäin koulurakennuksen muutospiirustus vuodelta 1948, tekijänä Kärkkäinen, Väinö E. Paperit vain olivat niin haalistuneita, ettei niistä saa harrastelijaphotoshoppaajan taidoilla selkeitä millään. Haluaisiko joku pro-visunero yrittää? ;-)
 










Vaikuttaa siltä, että päärakennuksen päätyyn kaavailtiin tuolloin kaksikerroksista lisäosaa, johon olisi rakennettu asunnot opettajille. Lieköhän perusta taas todettu huteraksi vai mitä, mutta opettajien asuntola nousikin lopulta erillisenä rakennuksena tien varteen. Kasvavien oppilasmäärien vuoksi lisätila oli tarpeen, ja niinpä uuden rakennuksen alakertaan tehtiinkin yksi luokkahuone lisää.


*

Lähteenä on käytetty Hamulan koulun 100-vuotishistoriikkia vuodelta 1996.