maanantai 15. kesäkuuta 2015

Hiekan luostariaika, osa 3: Kun ketterä pappismunkki kellokatokseen kuvattavaksi kapusi


Lalli-lehden kulttuuritoimittaja Väinö Aakula kävi Keiteleellä heinäkuussa 1953 tytärtään tapaamassa ja vieraili reissullaan myös Hiekan luostarissa. Sinne hän meni lähinnä tapaamaan entistä sotakaveriaan, mutta toki hänen kynästään syntyi myös Hiekan asukkaista ja arjesta kertova lehtijuttu.
 
Aakula kirjoittaa:
"Maantie seurailee pitkät matka hiekkakangasta, joka tuo mieleen satakuntalaiset kangasmaisemat. Sivutielle poikettaessa tuntuu mielessä jo pientä jännitystä, sitä mukaa kuin määränpäätä lähestytään. Sivuutetaan pieni hautuumaa nuorta männikköä kasvavalla kankaalla. Säleaidalla ympäröidyssä kalmistossa on parisenkymmentä kreikkalaiskatolista tyyliä olevaa puuristiä ja joku hautakivi. Karussa vaatimattomuudessaan se on alakuloisen ja unohdetun tuntuinen.
Mutta samassa ollaan jo luostarin pihalla. Ensi näkemältä mikään ei muistuta luostarista, vanha, painunut, hiukan hoitamattomalta vaikuttava päärakennus kaikkein vähiten. Mutta on sentään jotakin, joka muistuttaa luostaristakin. On vanhan Konevitsan monet erikokoiset kellot, jotka on ripustettu niitä varten kyhättyyn, vaatimattomaan katokseen."
 
Vierailijan silmät vaeltelevat
kulmakamarin pyhäinkuvissa
  
Me lukijat pääsemme Aakulan tekstin mukana myös opastetulle kierrokselle Hiekan vanhan päärakennuksen huoneisiin, joista yksi toimitti luostarikirkon virkaa. Valokuvia ikonien täyttämästä kulmakamarista ei tietääksemme ole juurikaan säilynyt, joten tämä sanallinen kuvaus on sikälikin arvokas.
"Saamme oppaaksemme harmaaseen kaapuun pukeutuneen vilkaseleisen miehen, jolla on pitkä, harmaa parta ja olkapäille ulottuva tukka. Hän esittelee itsensä: pappismunkki Savva, se merkitsee ”kuuliaisuuden poikaa”, kuten hän myöhemmin selitti. 
Meidät johdetaan ensinnä rakennuksen toisessa päässä olevaan luostarin kirkkoon. Se on tavallinen talonpoikaistalon pihanpuolinen kulmakamari, ikkuna kummallakin ulkoseinällä. Mutta sisältä se on ahdettu täyteen ikoneja, pyhäinkuvia, ja lattialla seisoo alttareita ja ikonostaaseja, ottaen melko ahtaasta tilasta suuren osan. 
Mutta suuri ei ole seurakuntakaan, joka tänne jo aamuvarhaisella saapuu kuulemaan messua: vain kahdeksan munkkia. Ja aika tekee edelleen harvennustyötään, sillä munkkien keski-ikä on 70 vuotta, eikä nuorennuksesta taida olla paljon tietoa."

Konevitsan saarelta tuodut aarteet ovat sen verran häikäiseviä, että kulttuuritoimittajan silmät ja suu jäävät auki, mutta korvat eivät välttämättä…
"Kirkkaat metallipinnat ja lukemattomat lasihelmet välkkyvät ja moniväriset emaljikoristeet hohtavat. Opas esittelee muutamia kirkon harvinaisuuksia: Tässä on kirkon arvokkain ikoni, se on Athas-vuorelta [p.o. Athosvuorelta]. Kuuntelemme hajamielisenä pappismunkin sanoja ihmeitä tekevästä Jumalanäidistä ja hänen alttaristaan ja silmämme harhailevat levottomasti pyhäinkuvasta toiseen.
Kirkon eteisessä kiintyy huomio erääseen äärimmäisen hienoa filigraanityötä olevaan taulunkehykseen. Jo yksin tämän esineen valmistamiseen vaaditun työn määrä ja arvo kohoaisi nykymarkoissa varmaan korkeaan summaan.
Opas osoittaa erästä kookasta taulua, jossa on kymmeniä miehen peukalonpään kokoisia muotokuvia kirkon pyhistä miehistä. Nämä miniatyyrimuotokuvat ovat todennäköisesti 1700- luvulta. Perin pienestä koostaan huolimatta niissä on kuvattuna mitä pienimmätkin yksityiskohdat kuten vanhan ajan taiteessa yleensä."

"Hyväntahtoisen tuntuisia
ummikkovenäläisiä"
 
Onneksemme Aakula pääsi Hiekan-visiitillään myös käyttämään kameraansa.
"Saan luvan ottaa valokuvan oppaastamme, mutta sitä ennen hän välttämättä haluaa mennä muuttamaan pukua. Pian hän palaakin pihamaalle valkea kaapu liehuen. Ketterästi kiipeää hän kellokatokseen, jotta kuvaan saataisiin aitoa luostarin tuntua."


Pappismunkki Savva Hiekan
kellokatoksessa 1953...
... ja Konevitsan luostarin igumeni Aleksandr
samassa paikassa kesäkuussa 2015.

Jo pyhiinvaelluskohteenkin aseman saavuttaneelle vanhalle päärakennukselle ei ollut enää käyttöä sen jälkeen kun viimeiset munkit lähtivät Hiekasta Heinävedelle Valamon luostariin. Hiekan tila siirtyi yksityisomistukseen ja vanha päärakennus purettiin 1960-luvulla uuden asuinrakennuksen tieltä. Pihapiirin kellotapuli on yhä jäljellä Hiekan pihapiirissä.

Aakula kohtasi Hiekan muitakin asukkaita, mutta ihan kaikkien kanssa hän ei pyrkinyt lähempään kontaktiin.
"Puhuttelin erästä toista munkkia, oikeata ”Musta-Petteriä”, jollainen ennen ”laukkuryssänä” kulki kotipuolessani. Hänkin kertoi olevansa samoilta seuduilta Aunuksesta kotoisin kuin pappismunkki Savvakin. Hän kertoi toisen nuoremman munkin kanssa huolehtivansa talon maitotaloudesta, mikä nyt lypsykoneen avulla onkin jo helpompaa. Lehmiä on 18, mikä tilan 20 ha:n peltopinta-alaan nähden on melkoisen paljon. 
Useimmat munkeista ovat ummikkovenäläisiä, pienikokoisia tarapappoja. Muuan heistä laittoi kurkkupenkkejä ja pystyi puhumaan jonkun sanan suomeakin työstään ja ilmoista ja vaikutti muutenkin varsin hyväntahtoiselta. Hänen toverinsa siivosi työntökärryjen avulla kasvitarhaa ja tervehti myöskin ystävällisesti.
Kolmatta pikku-ukkoa, joka hetken istui pihapenkillä, yritin myös haastatella, mutta siltä ei lähtenyt suomen sanaa, lähti vain epämiellyttävä suolakalan haju, ja pian miekkonen häipyikin huoneeseen. Rannasta päin köpötteli luostarin ikäpresidentti, kohta 90 vuotta täyttävä vanhus. Hänestäkin pysyin kunnioittavan välimatkan päässä ja vaihdoimme vain kohteliaan kumarruksen."

Oikeakin kirkko piti rakentaa
 
Suomea puhuva pappismunkki Savva oli karjalaisittain iloinen ja seurallinen mies, jonka Hamulan kyläläisetkin oppivat tuntemaan hyvin. Hän myös opetti ortodoksista uskontoa Hamulan kansakoulussa karjalaisen siirtoväen lapsille, joita kylällä riitti. Myös Aakulalle Savva jäi elävästi mieleen.
"Mutta oppaamme Savva uhoi ystävällisyyttä. Hän tahtoi välttämättä tarjota vieraille teetä, ja niin istuttiin pian ikumenin keittiön pöydän ympärillä. Avoinna olevasta ovesta näkyi ikumenin huoneen nurkkaus alttareineen ja pyhäinkuvineen.  
Savva kertoi luostarin lähimmistä suunnitelmista. Niihin kuului oikean kirkon rakentaminen sekä sen ympärille tulevan puiston perustaminen. Palaneen navetan tilalle on rakennettava uusi, sillä viime talven karja majaili riihestä tilapäisesti järjestetyssä suojassa.
Tilalla on traktori ja kaksi hevosta. Juuri tänään oli luostarin vanha hevonen, Veikko, myyty teuraaksi ja Savvan mieli oli sen johdosta haikea. Veikko oli Konevitsanaikainen palvelija ja niin sivistynyt! Se söi pihamaalla ruohoa vähääkään vahingoittamatta kukkaistutuksia. Ja sivistyneitä tapoja noudattaen se kävi asioillaan tallin takana.
Savva, niin pappismunkki kuin onkin, on samalla välitön ja iloinen luonnonlapsi itäkarjalaiseen tapaan. Sotapalvelusajasta puhuttaessa hän toi nähtäväksemme niinä vuosina otetun sotilaskuvansa, jossa tuskin oli muuta tuosta harmaapartaisesta ja pitkätukkaisesta 44-vuotiaasta pappismunkista kuin eloisat silmät. Mutta nehän kuuluvatkin olevan sielun peilit."

Metsä on savolaiselle pelto

Lehtijutussa Aakula onnistuu myös kuvailemaan taitavasti 1950-luvun ajankuvaa ja ilmapiiriä Suomen maaseudulla yleisemminkin. Satakunnasta Keiteleelle matkatessaan hän teki osuvia huomioita pohjoissavolaisista.
"Keskustelu paikallisissa linja-autoissa kuvastelee selvästi kunkin paikkakunnan tunnusomaisia elämänmuotoja. Keski-Suomen ja Savon isäntämiesten keskeisimpiä puheenaiheita tällä erää on metsien ojitus ja yleensä kaikki mikä koskee metsän hoitoa ja toinen on peltojen koneellinen kiveys. Tuskin liikkuu Savon maanteillä sellaista linja-autoa, jonka jollakin penkillä ei istuisi metsäammattimiestä. Ja jollakin risteysasemalla näkee lastattavan auton takatelineelle kuusentaimipaaleja.
Peltojen äärillä näkyy pitkät rivit suuria harmaita kiven järkäleitä. Ne on koneellisesti kiskottu karuilta peltosaroilta, joilta jo esi-isät ennen muinoin ovat lukemattomia kiviä keränneet kiviaitoihin tai raunioihin. Savon peltojen uusi raivausrenessanssi on alkanut. Mutta kaikkein kivisimmät pellot istutetaan metsää kasvamaan.  
Muiden maakuntien miehille on kuin satua kuulla pohjoissavolaisesta metsänuudistuksesta. Mutta savolaiselle metsä on kuin pelto, josta hän saa jokapäiväisen toimeentulonsa – omistipa hän sitä tai ei."


Lähteet:
  • Sanomalehti Lalli 26.7.1953: Pari suvista päivää Savossa
  • Raili Saastamoisen kotiarkisto. Väinö Aakulan tytär Raili Saastamoinen on tehnyt elämäntyönsä Keiteleellä Sulkavanjärven Pekkalassa.