Iisalmeen lähteneeltä Lauri Hamuselta autioksi jäänyttä Hamulanniemen vanhinta taloa viljeli vuosina 1664-1681 Pekka Pekanpoika Malinen, joka muutti siihen Kaisa-vaimoineen Tervon Juurikkaniemen talosta numero 2. Hänen Pekka-poikansa oli isäntänä vuodet 1682-1705, jolloin ajat muuttuivat talonpojille loppua kohti hyvinkin raskaiksi: Suomessa elettiin pahoja katovuosia v. 1693-1697. Lisäksi kruunun ruotujakolaitos uusittiin vuonna 1696, ja Hamulankin isännät joutuivat rakentamaan sotilastorpat kahden ruotusotilaan ylläpitämistä varten. Suurta Pohjan sotaa käytiinkin sitten vuodet 1700-1721.
Nälkätalvena 1696-97 Suomen väestöstä kuoli yli neljännes, kaikkiaan noin 130 000 – 150 000 ihmistä. Rautalammilla kuolleisuus oli korkeimmillaan loppukeväästä, kun taloista loppui ruoka ja jatkuva sisälläolo lisäksi altisti keuhkokuumeelle. Huhti-toukokuussa 1697 Rautalammin pitäjässä kuoli 251 ja koko vuonna 438 ihmistä eli kymmenkertaisesti vuoteen 1695 verrattuna.
Ruotsin puolelta olisi ollut viljaa saatavissa, mutta siellä hallitus ei reagoinut riittävän nopeasti Suomen puolen maaherrojen hätäviesteihin. Maaliskuussa Suomelle luvattiin 32 000 tynnöriä jaettavaksi hätää kärsivien läänien asukkaille, mutta vilja saatiin meren yli vasta jäiden lähdettyä kesäkuussa, eikä se ehtinyt kylvöihin siemeneksi.
 |
| Kuva: Käsikivet saivat turhaan odotella jauhettavaa Ruotsista. (Valokuvan otti 318 vuotta myöhemmin Heikki Suomala.) |
Malilan isäntä kutsui
apuvoimia väärästä suunnasta
Kato ja nälänhätä johtui kurjista säistä, jotka luonnollisesti olivat jumalan säätämiä. Seuraavana keväänä Hamulan Malilan talon Pekka Malisen usko yläkerran isäntään kuitenkin horjui pahemman kerran.
Helluntaipäivänä vuonna 1698 kuudennusmies Yrjö Finni Hautolahdesta teki ilmiannon Hamulanpellon Pekka Malisesta Rautalammin papille Henrik Porthanukselle ja kappalaiselle Matias Norringiukselle. Finni kertoi pappisväelle, että ”kun Jumalan säätila oli tehnyt vahinkoa” Malisen pelloilla toukokuun 16. päivänä, niin Malilan isäntä-Pekka oli mennyt sanomaan:
”Parempi qu minä olisin perkeledstä palvellut qu Jumalata joka minulle tämän wahingon teki niin olis paremmin käteni käynyt, nytt eij minua Jumala auta mutta perkele minua autta.”(Syytepaperi oli tietenkin laadittu muuten ruotsiksi, mutta tämä sitaatti oli kirjoitettu suomeksi. Kyseessä on siis melkoisella varmuudella varhaisin kirjattu hamulalaislausahdus!)
Käräjiltä karkuun
”lainaveneellä”
Malisen kahdesta täysikasvuisesta pojasta toinen, Pekka nimeltään hänkin, oli varoitellut isäänsä jumalattomasta puheesta, mutta turhaan, sillä sanat kuuluivat ulkopuolistenkin korviin: todistajina olivat Yrjö Finnin poika Iisakki sekä kuudennusmies Erkki Kananen. Seurauksena oli jumalanpilkkasyyte, jonka Rautalammin vastavalittu kirkkoherra Aron Hoffren toimitti kihlakunnanoikeuteen tutkittavaksi vuoden 1699 kesäkäräjillä.
Käräjät pidettiin nimismies Iisakki Toikkasen talossa Toikkalassa (nykyisen Konneveden Särkisalossa) kesäkuun lopulla. Läsnä ollut kirkkoherra Hoffren kertoi nähneensä syytetyn Pekka Malisen seisovan käräjätalon pihalla, mutta kun Malisen jutun vuoro tuli, hänen todettiinkin kadonneen, eikä häntä löydetty koko kylältä. Kun kyseltiin, tiesikö kukaan, miksi hän oli poistunut ennen juttunsa käsittelyä, niin talollinen Mikko Korhonen kertoi yhden veneen kadonneen rannasta. Malisen epäiltiin siis lähteneen karkuun varastetulla veneellä. Toikkala sijaitsi Keiteleen rannalla, joten kyllähän siinä on riittänytkin karkulaiselle järvireittiä soudeltavaksi.
Syytetyn poissaollessa ei keissiä saatu klousattua. Pekka Malinen määrättiin otettavaksi kiinni ja pidettäväksi vangittuna seuraaviin käräjiin saakka, ja lisäksi oli kuulusteltava Malilan koko talonväkeä, jotta asia saataisiin loppuunkäsitellyksi ja päätös tehdyksi.
”Korkea-arvoiseen kuninkaalliseen hovioikeuteen” annettiin lopulta syytetylle vapauttava päätös Hamulan ylimääräisillä käräjillä vuonna 1701, mutta itse käräjien pöytäkirja ei ole säilynyt. Ei siis tiedetä, miten syytetty saatiin kiinni, pidettiinkö häntä tosiaan tutkintavankeudessa, ja millainen suurtapahtuma talonväen kuulustelut ja käräjät Malilassa oikein olivat.
 |
| Kuva: Malilan talon asukasluetteloa rippikirjasta vuosilta 1704-1713. |
Vaikka tällaiset noituusoikeudenkäynnit olivat 1600-luvun loppupuolella aika yleisiä, niin niistä annettiin usein vapauttava tuomio, eikä syytettynä oleminen välttämättä juurikaan vaikuttanut ihmisen myöhempään elämään. Pekka Malinenkin näyttää vapautumisensa jälkeen eläneen perhekuntansa kanssa ihan kuten ennenkin, ripilläkäyvänä kansalaisena.
Kuusi peräkkäistä
isäntä-Pekkaa
Jo aiemmin mainittu, isäänsä varoitellut Pekka-poika oli Malilan seuraava isäntä, isonvihan aikana vuosina 1706-1727. Hänen vaimonsa Anna Tolonen oli kotoisin Hautolahdesta, Nilakan talosta numero 7. Vuosina 1708 ja 1709 saatiin jälleen huono sato, ja 1709-10 Rautalammilla oli taas ankara nälänhätä. Pekan ja Annan kaksi nuorinta lasta kuolivat kesällä 1709 ja esikoinen (nimeltään tietenkin Pekka) menehtyi hänkin isonvihan aikana.
Niinpä Malila ei siirtynytkään tavalliseen tapaan edellisen isännän pojalle, vaan isännyyden saikin tämän veljenpoika. Isännän etunimi ei sentään vaihtunut toiseksi: Pekka Samulinpoika Malinen isännöi Malilaa vuodet 1728-44.
Tila jaettiin myöhemmin hänen poikiensa kesken niin, että vanhin poika Pekka (totta kai) sai Malilan, mutta toinen poika Akseli perusti melkein 10 kilometriä pohjoisemmaksi Rappuun tilan, joka käsitti yhden neljäsosan Nilakan kylän talosta numero 1. Rappuu kuuluu vielä nykyäänkin virallisesti Hamulan rekisterikylään, vaikka välissä on kokonainen kyläkunta, tuoreempaa perua oleva Leppäselkä.
Yhtenäinen Pekka-nimisten isäntien ketju ei katkennut vielä tähänkään, mutta tämä teksti kyllä katkeaa nyt tähän. Otetaan tähän väliin vaikka isojako ja jatketaan Malilan tarinaa pienen tauon jälkeen.
*
Lähteet:
Justiina Westerinen: Konstan Kronikka - 450 vuotta Westerisiä
Raili Virtanen: "Sen kansa kaikki kärsinyt". Jäntti-suvun vaiheita.
Raili Virtanen: Eräs noituusoikeudenkäynti Rautalammilla Matias Norringiuksen aikaan. Juttu Laurentius-lehdessä.
Tauno Räisänen ja Kalevi Kumpulainen: Pielaveden ja Keiteleen historia 1.
