Hiekan luostariaika, osa 2: Maatilasta pyhiinvaelluskohteeksi

(Jatkoa osasta 1: Vitamiineja vihanneksista ja hengellistä hyvää)

Varsinkin kesäisin Hiekan luostarissa vieraili paljon väkeä, pyhiinvaeltajia, lähikylien asukkaita, koululaisia ja maatalouskerholaisia. 1950-luvun aikana Hiekan Konevitsa muuttui vähitellen maatilasta koko Suomen ortodoksisen kirkkokunnan yhdeksi hengelliseksi keskuspaikaksi ja hengellisen rakennustyön elvyttäjäksi. Parhaina kesinä pyhiinvaeltajia saapui yli 11 000 ja nuorten kesäleireillä vieraili tuhansia kävijöitä.

Kuvissa juhlaväkeä Hiekan pihapiirissä 1950-luvulla...

 

Valitettavasti luostarin kukoistusaika jäi lyhyeksi episodiksi Hiekan tilan 400-vuotisessa historiassa. Luostarin ja sen puutarhan loppuvaiheista kertoo veljestön maallikkojäsen, kyläläisten hyvin tuntema Konevitsan Antti näin:

”Helmikuussa 53-vuosiluvulla Keiteleen Hiekassa sattui paha tulipalo, jossa navetta paloi maan tasalle. Meidän työmies ja nuohooja olivat varoittaneet igumenia [luostarinjohtaja Pietari] ja sanoneet, että navettaan pitäisi saada uusi muuri. Rakennuksessa oli kolme lämmitettävää uunia, ja rööri joutui kovalle koetukselle, sillä navettaa piti kukkien takia hirmuisen kovasti lämmittää. Eihän rööri mitenkään kestä sellaista paahtamista.”

Tulipalo levisi räjähdyksenomaisesti, ja ennen kuin Keiteleen ja Vesannon palokunnat ehtivät paikalle tulipalopakkasessa auraamattomia teitä pitkin, rakennus oli ehtinyt palaa poroksi.

Konevitsan luostarin toiminta hiipui veljestön vanhetessa ja taloudellisten vastusten käydessä ylivoimaisiksi. Viimeiset kahdeksan asukasta siirtyivät Uuteen Valamoon Heinävedelle vuonna 1956. Lähikylien asukkaat kokivat Konevitsan lähdön ikävänä, sillä luostarin kellojen soitto, munkkien pitämät jumalanpalvelukset, kesäiset leirit ja muu kanssakäyminen olivat tulleet osaksi jokapäiväistä elämää.

... ja näissä kuvissa juhlaväkeä samassa paikassa vuonna 2013.

 

Hiekan pihapiiriin pääsee tutustumaan ensi torstaina

Tila siirtyi yksityisomistukseen, mutta muistoksi luostariajasta vaeltaja löytää mäntyjen lomasta kauniin aidalla erotetun hautausmaan, jossa tuonilmaisiin siirtyneet luostariveljet lepäävät.

Tämä juttu on julkaistu myös Vesannon kotiseutuyhdistyksen Vesanto-lehden kesän 2015 numerossa. Lehti on myynnissä Vestorin myyntipisteessä Vesannolla, ks. http://vestori.fi/palvelut/

 

Lisäys:

11.-12.6.2015 Keiteleellä vietetään Arseni Konevitsalaisen muistopäivää. Sen yhteydessä Hiekassa järjestetään torstaina 11.6. panihida eli vainajien muistopalvelus Hiekan hautausmaalla klo 16.30 sekä suuri ehtoopalvelus Hiekan tilalla klo 18. Tämä on yleensä ainoa kerta koko kesänä, jolloin Hiekan pihapiiriin pääsee vapaasti kulkemaan. Kävellä voi ympäriinsä oman kiinnostuksensa ja jaksamisensa mukaan. Piha uuden päärakennuksen ja rannan välissä on kaunis ja hyvin hoidettu.

Hiekasta muistopäivän ohjelma jatkuu Arsenin jatseilla Keiteleen Wanhalla meijerillä kello 20 alkaen. Luvassa on soitantaa dixielandista rokkiin yhdeksänhenkisen bändin voimin. Sisäänpääsy on ilmainen, ja kahviosta huolehtivat Keiteleen karjalaiset.

Arsenin jatsien meininkiä vuodelta 2013.

Lisätietoa:

http://www.konevitsary.fi/uutiset.html?31

Vanhat kuvat: Suomen ortodoksisen kirkkomuseon kuva-arkisto
Vuoden 2013 kuvat: Hanna Heikkinen

 

Hiekan luostariaika, osa 1: Vitamiineja vihanneksista ja hengellistä hyvää

Maailmanhistorian pyörä heitti väkevällä voimallaan Konevitsan luostarin Laatokan saarelta keskelle Suomea Keiteleen Hamulaan vuonna 1940. Hiekan tila, joka oli Oy Saastamoinen Limitedin omistuksessa, siirtyi 22.6.1940 luostarin haltuun.

Munkeilla oli maatilalle tullessaan hyvin vähän omaisuutta. Laatokan saarelta sotaa pakeneva veljestö ehti ottaa mukaan vain pari vaatekertaa ja murto-osan luostarikirkon aarteista, joista arvokkain ja tunnetuin, Konevitsan Jumalanäidin ikoni, pelastui viime hetkellä. Veljestöltä puuttui lähes kaikki, mitä se tarvitsi elääkseen, maata viljelläkseen tai ylläpitääkseen luostaria.

Kuvassa munkki Maksim puutarhatöissä vuonna 1953.
Kuvan on ottanut Väinö Aakula.

 

Kun luostari siirtyi Hiekkaan, varsinaiseen veljestöön kuului 25 munkkia, joiden keski-ikä oli noin 65 vuotta. Hamulan asukkaiden keskuuteen muutti outoa väkeä, mustaviittaisia miehiä, joilla oli eri kieli, uskonto ja tavat. Miten yhteiselo naapureiden ja kyläläisten kanssa alkoi sujua?

 

Pula-aika auttoi karistamaan ennakkoluuloja. Luostari osti elintarvikkeita kyläläisiltä ja myöhemmin, luostarin päästyä jaloilleen, kylänväki kävi ostoksilla Hiekassa. Munkit vieraanvaraisina tarjosivat teetä. Kahvi oli kortilla, ja koskapa munkit eivät juoneet kahvia, he myivät tai vaihtoivat oman osuutensa sitä kaipaaville.

 

Kasvihuonekurkkujen keskellä puutarhuri Linnea Lumme.

Lähiseudun ensimmäinen kasvihuone ja puutarha

 

Luostarielämä oli aloitettava tyhjästä uudessa asuinpaikassa. Toimeentulon toivat kalastus, karjanhoito, maanviljelys, metsänhoito, puutarhanhoito, muutama lammas ja sika sekä pieni kanala.

Luostarin ulkopuolelta palkattiin töihin mm. kalastaja, karjanhoitaja, työmies, puutarhuri ja muuta apuväkeä.

Konevitsan luostarista tuli v. 1948 kauppapuutarhaliiton jäsen. Palkattuna ammattilaisena työtä johti puutarhuri Tauno Kujala. Kyläläisille löytyi kesäaikaan töitä luostarin peruna- ja juurikasmaiden hoidosta, sadonkorjuusta ja viljanpuinnista. Hiekkaista maata parannettiin ajamalla talvella suomutaa pellolle. Kasvinviljely vaati paljon vettä, jota nostettiin Nilakasta varta vasten siihen tarkoitukseen hankitulla tuulella käyvällä roottorivesipumpulla.

 

Blogitiimin taustatutkimusryhmän selvitysten mukaan vesipumppu oli nk. S-roottori,
"nykyajan yksinkertaisin, tehokkain ja halvin tuulimoottori".
Faktantarkistusosastomme ei ole kuitenkaan vielä pystynyt vahvistamaan tietoa.

Tuttuja ja vähän eksoottisempia lajikkeita

Luostarissa oli iso puutarha, kaksi kasvihuonetta, kasvilava- ja avomaaviljelyä.

”Salaattia ja persiljaa taimitettiin. Siellä kasvatettiin runsaasti herneitä, kurkkua, kurpitsaa, mansikkaa, persiljaa, nauriita ja muita vihanneksia ja marjoja”, kertoo lapsuusmuistojaan Erkki Stranius, luostarin työmiehen Jussi Straniuksen poika.

Aino Malinen toi kotiinsa Yritysaholle isomarjaisen mustaviinimarjapensaan alkuja, tämä uusi lajike kun oli vanhaa maatiaislajiketta satoisampi.

Kasvilavan reunalla istuvat Linnea Lumme ja Natalia Brömsi.

Vihannesten ja marjojen lisäksi tuotettiin koristekasveja, kuten hyasintteja, narsisseja, gladioluksia, leijonankitoja sekä ruusuja. Kukat kasvatettiin siemenistä, ja näppärät naapuritalojen tytöt niitä sitten taimittivat. Kesällä pelloilla riitti pitkien vihannespenkkien kitkemistä, jota tehtiin metritaksalla.

 

Tuotteita kaupattiin sekä luostarissa että Kuopion torilla. Porkkanaa, punajuurta, lanttua, sipulia, tomaatteja ja kurkkuja vietiin Kuopion torille myytäväksi.Tori oli tärkeä kauppapaikka, mutta kuljetuskustannukset nousivat suuriksi. Joulu- ja pääsiäiskukat tekivät hyvin kauppansa ja usein niiden kysyntä ylitti tarjonnan.

Kuvat: Suomen ortodoksisen kirkkomuseon kuva-arkisto

Tämä juttu on julkaistu myös Vesannon kotiseutuyhdistyksen Vesanto-lehden kesän 2015 numerossa. Lehti on myynnissä Vestorin myyntipisteessä Vesannolla, ks. http://vestori.fi/palvelut/

Kiven valokuvasivat kesällä 2014
Jyrki Pirkkalainen ja Marja Airasto.

Lisäys:

Munkkien lähdettyä Hamulan kylä jäi muutamaksi vuosikymmeneksi ilman ammattipuutarhureita ja kasvihuoneita, kunnes kukkien ja kurkun viljely palasivat kylämaisemaan vuonna 1985 Kaitalan puutarhan myötä. Kaitalan puutarha on alkuvuosistaan saakka tunnettu lähipitäjissä mm. joulutähdistään ja kurkuistaan.

 

Kaitaloiden kasvihuoneet nousivat Hamulanniemelle 1800-luvun aikaisen ”Vanhan Malilan” pihapiirin paikalle. Kasvihuoneiden rakentamisen yhteydessä maasta löytyi kivi, johon oli kaiverrettu useita vuosilukuja ainakin 1800-luvun puolivälistä lähtien.

 

Miten Vesterilästä tuli Hiekka ja Hamulasta Vesterilä?

Kiireistä lukijaa varten heti alkuun tiivistelmä tämänkertaisesta kirjoitelmasta:

1700-luvun puolivälissä silloisen Vesterilän, nykyisen Hiekan Vesteristen ja silloisen Hamulan, nykyisen Vesterilän Pasasten naimakauppa- ja talonvaihto-operaation seurauksena syntyi nykyinen Pasala, silloinen Kansanmäen Mäkelä.

Riittikö ja avautuiko? Jos ei, niin ei hätää. Seuraavassa sama uudestaan, hiukan pitkäveteisemmin:

Vesteriset pääsevät

käsiksi kruununtilaan

Hamulanniemen toinen talo joutui maksamattomien verojen takia sotilastaloksi 1650-luvulla. Esko Hamusen pojat Matti ja Paavo hoitivat tilaa jonkin aikaa sotilaina, mutta 1660-luvun lopulla talo jäi tyhjilleen.

Tilaisuuden käytti hyväkseen Lauri Vesterinen Rautalammin Kerkonjoensuusta. Hän muutti Hamulaan ja pääsi hoitamaan talon isännyyttä värväytymällä sotilaaksi. Sotilastila ei maksanut veroa kruunulle, ja kun 1690-luvulla vielä otettiin käyttöön ruotuväkijärjestelmä, niin Laurista tuli kruununtilan isäntä ilman sotilasvelvoitetta.

Kruununtila oli valtion pysyvää omaisuutta, johon sitä viljelevällä talonpojalla oli vain asumis- ja käyttöoikeus, mutta ei automaattista perintöoikeutta. Toisin kuin Lauri Vesterisen tila, Hamulanniemen muut vanhat talot säilyivät perintötiloina eli yksityisen henkilön täysin omistamina tiloina.

Laurin ollessa isäntänä talo siirrettiin pois ”ahtaalta” niemeltä – eli siis rakennettiin uusi talo – kolme kilometriä pohjoisemmaksi Hiekkaan. Paikasta käytettiin tosin 1700-luvun alussa nimitystä Lujastenhieta. Vaimoksi Lauri otti Malilan tyttären Marketta Malisen, ja heidän poikansa Juho oli Hiekan isäntänä 1709-1730.

Isonvihan hävitykset

harmina Hiekassa

Venäläiset miehittivät Suomen suuren Pohjan sodan loppuaikana vuosina 1713-1721. Tästä miehitysajasta ruvettiin myöhemmin käyttämään nimistystä isoviha. Rautalammillakin oli päällä poikkeustila: venäläiset ryöstelivät taloja, ottivat miehiä orjiksi ja pakottivat heitä venäläiseen sotaväkeen, minkä vuoksi asukkaat piileskelivät metsissä, papit pakoilivat hävitystä kuka missäkin ja kirkonkirjat jäivät pitämättä.

Sota päättyi vasta Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721, ja elämä pääsi vähitellen rauhoittumaan, mutta kaikki ei todellakaan ollut entisellään. Vihollinen oli aiheuttanut tuhoja Hiekassa, minkä vuoksi tila oli niin heikossa hapessa ettei Juho Laurinpoika pystynyt suorittamaan veroja. Niinpä hän pyysikin katselmusta ja vapaavuosia, jotta saisi tilanteen korjatuksi. Tuhojen katselmuksen suoritti nimismies (mahdollisesti Iisakki Toikkanen) apunaan paikallinen lautamies Yrjö Finni, jotka sattuneesta syystä olivat ainakin Malisen isännälle Pekka Maliselle ennestään tuttuja.

Katselmusta käytiin läpi Rautalammin talvikäräjillä helmikuussa 1723. Siellä todettiin, että talon vero oli 8 taalaria 19 äyriä ja 15 1/20 penninkiä hopearahaa, ja verot oli osoitettu Hollolan alisen komppanian ratsumestarin palkkaukseen.

Rakennusten kunnosta todettiin, että:

• pirtti oli käyttökelpoinen
• toisen pirtin seinät oli pystytetty joitakin vuosia sitten, mutta kaikki sisustus puuttui
• kahden vanhan aitan seinät olivat vielä käyttökelpoiset
• karjasuoja, sauna ja riihi olivat täysin mädäntyneet
• tallin seinät olivat käyttökelpoiset, mutta katto oli ränsistynyt
• pelto oli hiekkamaata, josta 1/3 oli laitumena
• aidat olivat ränsistyneet ja ojat kasvaneet umpeen
• laitumet olivat keskinkertaiset
• niityt olivat hyviä, mutta vielä osittain metsittyneitä
• metsää oli kotitarpeisiin
• kalavedet ja humalatarha olivat vähäiset
• myllyä tai myllynpaikkaa ei ollut.

Vuodelta 1733 peräisin olevassa kartassa näkyy jo olevan mylly
Hiekan talon lähellä olevassa purossa. Viereinen niemikin on
nimetty Myllyniemeksi. Liekö nimismieheltä jäänyt 10 vuotta aiemmin
myllyn paikka huomaamatta, vai pystytettiinkö se vasta isovihan
jälkeen verovapausvuosien tuomassa kunnostushuumassa? 

Kruununvoudin edustaja, Jämsän nimismies Adam Kihl sekä kahdeksan lautamiestä esittivät Juho Vesteriselle kolmen vuoden verovapautta, minkä Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherra Petter Stierncrantz hänelle 17.12.1724 myönsikin. Verovapaus koski kaikkia muita veroja paitsi henkirahaa, laamannin rahoja ja palvelusväen suostuntaveroa (mitä se sitten ikinä tarkoittikaan). Kruununvouti määrättiin valvomaan tilan kunnostamista vapausvuosien aikana niin, että se olisi vuonna 1725 ja sen jälkeen jälleen veronmaksukykyinen.

 

Juho oli Hiekan isäntänä vielä vuoteen 1730 asti, sen jälkeen remmiin astui isänsä kaima ja vanhin poika Juho. Tilalla lienee päässyt veronmaksukykyiseksi ja jatkanut rauhassa vaurastumistaan, mistä kertoo myöhempään maakirjaan kirjattu lause "Vanha manttaali perinnöksi ostettu 7.1.1761."

Hiekan isäntä siis pystyi lunastamaan kruununtilan tavalliseksi perintötilaksi maksamalla kolmen vuoden verorästejä vastaavan summan. Näin tilan kehittäminen ja sen osittaminen jälkipolville onnistui ilman että kaikkeen piti kysyä lupa valtiolta. Hiekan tila oli jo valmiiksi erillään Hamulan muista taloista, jotka sijaitsivat vierekkäin Hamulanniemellä, ja myös siitä erotetut uudet talot nousivat "korpeen" - Kansanmäki tai Mäkelä (nykyinen Pasala) Hamulanlahden vastarannalle ja Etelämaa (nykyiset Lampila ja Etelälahti) Koutajärven eteläpään tienoille.

 

Hamuset häippäsevät,

Pasaset tulevat tilalle

 

Hamulanniemen viimeisetkin Hamuset hävisivät Hamula-nimisestä talosta vuonna 1710. Autioksi jääneeseen taloon asettui seuraavaksi Lauri Hämäläinen. Mukana tuli vaimo Anna Pasanen ja tämän veli Matti Martinpoika Pasanen. Pasaset olivat ilmeisesti lähtöisin Viitasaarelta ja asuneet Vesannon Vesamäellä ennen siirtymistään Hamulaan.

 

Jostain syystä Lauri Hämäläinen siirtyi vuoden 1714 jälkeen sotilaaksi Rautalammin komppanian ruotuun numero 93, jota ylläpitivät Koutajärven yksinäistalo sekä Riitlammin kylän Jääskelä. Hamulan tilan uudeksi isännäksi pääsi näin ollen Anna-emännän veli Martti Pasanen. Martin kuoltua vuonna 1737 isäntänä oli hänen leskensä Inkeri Rytkösen toinen puoliso Pentti Pentinpoika Närhi.

Sitten tapahtuikin kummia, nimittäin jonkinlaista sumplimista tila-asioissa Hiekan Vesteristen ja Hamulan Pasasten välillä. Martti Pasasen vanhin poika Martti meni parikymppisenä rengiksi, tai oikeammin ”rengiksi” Hiekan taloon, vaikka hänelle olisi tietenkin mieheksi vartuttuaan kuulunut kotitalon isännyys (jota hoiti välillä siis Inkeri-äidin uusi mies Pentti Närhi).

Hamulan tilan hankkikin itselleen Hiekan poika Paavo Juhonpoika Vesterinen. Pian Hiekkaan mentyään Martti-”renki” kuitenkin vihittiin Juho Vesterisen vanhimman tyttären Helgan kanssa, minkä seurauksena hän sai aikanaan puolet Hiekan talosta (=perusti nykyisen Pasalan), Helgan veljen Juhon saadessa toisen puolen (=Hiekan).

 

Hamulalaiset naimakaupat

Martin ja Helgan avioliitto oli selvästi etukäteen sovittu juttu. Vesterisille se oli edullinen kauppa, sillä Paavo sai (Juho-veljensä tavoin) kokonaisen tilan. Myös Pasasille talon vaihto oli kannattava bisnes, sillä Vesteriset olivat huomattavasti varakkaampia kuin Pasaset, joten nämä saivat järjestelystä hyvitystä.

Paavon myötä Vesteriset asettuivat Hamulan tilalle pysyvästi, ja talo tunnetaankin nykyään Vesterilänä. Kantatila halottiin isonjaon jälkeen kolmeen osaan: Paavon pojista Juho (s. 1738) sai Känkyn ja Pekka (s. 1747) Pohjoisahon. Kolmas poika Paavo Paavonpoika Vesterinen (s. 1750) jäi kotitilan isännäksi.

Vesteristen ja Pasasten sukujen naimakaupat eivät suinkaan päättyneet vielä Marttiin ja Helgaan, vaan puolisoita haettiin naapureista ristiin rastiin jatkossakin. Lisäksi samaan sukuun kuuluvia Pasasia ilmaantui 1800-luvulle siirryttäessä myös Pohjoisahoon, kierrettyään ensin pikku mutkan Juurikkaniemen ja Tossavanlahden kautta. Siitä kuitenkin lisää joskus myöhemmin.

 

 

*

 

 

Lähteet:

Justiina Westerinen: Konstan Kronikka

Jarmo Paikkala: Pasasen suku, 1. osa

Ilkka Korhonen: Rautalammin talojen isäntäluettelo (julkaisematon)

Ilkka Korhonen: sähköpostiviesti 29.7.2014 (yksityinen)