Miten Vesterilästä tuli Hiekka ja Hamulasta Vesterilä?

Kiireistä lukijaa varten heti alkuun tiivistelmä tämänkertaisesta kirjoitelmasta:

1700-luvun puolivälissä silloisen Vesterilän, nykyisen Hiekan Vesteristen ja silloisen Hamulan, nykyisen Vesterilän Pasasten naimakauppa- ja talonvaihto-operaation seurauksena syntyi nykyinen Pasala, silloinen Kansanmäen Mäkelä.

Riittikö ja avautuiko? Jos ei, niin ei hätää. Seuraavassa sama uudestaan, hiukan pitkäveteisemmin:

Vesteriset pääsevät

käsiksi kruununtilaan

Hamulanniemen toinen talo joutui maksamattomien verojen takia sotilastaloksi 1650-luvulla. Esko Hamusen pojat Matti ja Paavo hoitivat tilaa jonkin aikaa sotilaina, mutta 1660-luvun lopulla talo jäi tyhjilleen.

Tilaisuuden käytti hyväkseen Lauri Vesterinen Rautalammin Kerkonjoensuusta. Hän muutti Hamulaan ja pääsi hoitamaan talon isännyyttä värväytymällä sotilaaksi. Sotilastila ei maksanut veroa kruunulle, ja kun 1690-luvulla vielä otettiin käyttöön ruotuväkijärjestelmä, niin Laurista tuli kruununtilan isäntä ilman sotilasvelvoitetta.

Kruununtila oli valtion pysyvää omaisuutta, johon sitä viljelevällä talonpojalla oli vain asumis- ja käyttöoikeus, mutta ei automaattista perintöoikeutta. Toisin kuin Lauri Vesterisen tila, Hamulanniemen muut vanhat talot säilyivät perintötiloina eli yksityisen henkilön täysin omistamina tiloina.

Laurin ollessa isäntänä talo siirrettiin pois ”ahtaalta” niemeltä – eli siis rakennettiin uusi talo – kolme kilometriä pohjoisemmaksi Hiekkaan. Paikasta käytettiin tosin 1700-luvun alussa nimitystä Lujastenhieta. Vaimoksi Lauri otti Malilan tyttären Marketta Malisen, ja heidän poikansa Juho oli Hiekan isäntänä 1709-1730.

Isonvihan hävitykset

harmina Hiekassa

Venäläiset miehittivät Suomen suuren Pohjan sodan loppuaikana vuosina 1713-1721. Tästä miehitysajasta ruvettiin myöhemmin käyttämään nimistystä isoviha. Rautalammillakin oli päällä poikkeustila: venäläiset ryöstelivät taloja, ottivat miehiä orjiksi ja pakottivat heitä venäläiseen sotaväkeen, minkä vuoksi asukkaat piileskelivät metsissä, papit pakoilivat hävitystä kuka missäkin ja kirkonkirjat jäivät pitämättä.

Sota päättyi vasta Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721, ja elämä pääsi vähitellen rauhoittumaan, mutta kaikki ei todellakaan ollut entisellään. Vihollinen oli aiheuttanut tuhoja Hiekassa, minkä vuoksi tila oli niin heikossa hapessa ettei Juho Laurinpoika pystynyt suorittamaan veroja. Niinpä hän pyysikin katselmusta ja vapaavuosia, jotta saisi tilanteen korjatuksi. Tuhojen katselmuksen suoritti nimismies (mahdollisesti Iisakki Toikkanen) apunaan paikallinen lautamies Yrjö Finni, jotka sattuneesta syystä olivat ainakin Malisen isännälle Pekka Maliselle ennestään tuttuja.

Katselmusta käytiin läpi Rautalammin talvikäräjillä helmikuussa 1723. Siellä todettiin, että talon vero oli 8 taalaria 19 äyriä ja 15 1/20 penninkiä hopearahaa, ja verot oli osoitettu Hollolan alisen komppanian ratsumestarin palkkaukseen.

Rakennusten kunnosta todettiin, että:

• pirtti oli käyttökelpoinen
• toisen pirtin seinät oli pystytetty joitakin vuosia sitten, mutta kaikki sisustus puuttui
• kahden vanhan aitan seinät olivat vielä käyttökelpoiset
• karjasuoja, sauna ja riihi olivat täysin mädäntyneet
• tallin seinät olivat käyttökelpoiset, mutta katto oli ränsistynyt
• pelto oli hiekkamaata, josta 1/3 oli laitumena
• aidat olivat ränsistyneet ja ojat kasvaneet umpeen
• laitumet olivat keskinkertaiset
• niityt olivat hyviä, mutta vielä osittain metsittyneitä
• metsää oli kotitarpeisiin
• kalavedet ja humalatarha olivat vähäiset
• myllyä tai myllynpaikkaa ei ollut.

Vuodelta 1733 peräisin olevassa kartassa näkyy jo olevan mylly
Hiekan talon lähellä olevassa purossa. Viereinen niemikin on
nimetty Myllyniemeksi. Liekö nimismieheltä jäänyt 10 vuotta aiemmin
myllyn paikka huomaamatta, vai pystytettiinkö se vasta isovihan
jälkeen verovapausvuosien tuomassa kunnostushuumassa? 

Kruununvoudin edustaja, Jämsän nimismies Adam Kihl sekä kahdeksan lautamiestä esittivät Juho Vesteriselle kolmen vuoden verovapautta, minkä Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherra Petter Stierncrantz hänelle 17.12.1724 myönsikin. Verovapaus koski kaikkia muita veroja paitsi henkirahaa, laamannin rahoja ja palvelusväen suostuntaveroa (mitä se sitten ikinä tarkoittikaan). Kruununvouti määrättiin valvomaan tilan kunnostamista vapausvuosien aikana niin, että se olisi vuonna 1725 ja sen jälkeen jälleen veronmaksukykyinen.

 

Juho oli Hiekan isäntänä vielä vuoteen 1730 asti, sen jälkeen remmiin astui isänsä kaima ja vanhin poika Juho. Tilalla lienee päässyt veronmaksukykyiseksi ja jatkanut rauhassa vaurastumistaan, mistä kertoo myöhempään maakirjaan kirjattu lause "Vanha manttaali perinnöksi ostettu 7.1.1761."

Hiekan isäntä siis pystyi lunastamaan kruununtilan tavalliseksi perintötilaksi maksamalla kolmen vuoden verorästejä vastaavan summan. Näin tilan kehittäminen ja sen osittaminen jälkipolville onnistui ilman että kaikkeen piti kysyä lupa valtiolta. Hiekan tila oli jo valmiiksi erillään Hamulan muista taloista, jotka sijaitsivat vierekkäin Hamulanniemellä, ja myös siitä erotetut uudet talot nousivat "korpeen" - Kansanmäki tai Mäkelä (nykyinen Pasala) Hamulanlahden vastarannalle ja Etelämaa (nykyiset Lampila ja Etelälahti) Koutajärven eteläpään tienoille.

 

Hamuset häippäsevät,

Pasaset tulevat tilalle

 

Hamulanniemen viimeisetkin Hamuset hävisivät Hamula-nimisestä talosta vuonna 1710. Autioksi jääneeseen taloon asettui seuraavaksi Lauri Hämäläinen. Mukana tuli vaimo Anna Pasanen ja tämän veli Matti Martinpoika Pasanen. Pasaset olivat ilmeisesti lähtöisin Viitasaarelta ja asuneet Vesannon Vesamäellä ennen siirtymistään Hamulaan.

 

Jostain syystä Lauri Hämäläinen siirtyi vuoden 1714 jälkeen sotilaaksi Rautalammin komppanian ruotuun numero 93, jota ylläpitivät Koutajärven yksinäistalo sekä Riitlammin kylän Jääskelä. Hamulan tilan uudeksi isännäksi pääsi näin ollen Anna-emännän veli Martti Pasanen. Martin kuoltua vuonna 1737 isäntänä oli hänen leskensä Inkeri Rytkösen toinen puoliso Pentti Pentinpoika Närhi.

Sitten tapahtuikin kummia, nimittäin jonkinlaista sumplimista tila-asioissa Hiekan Vesteristen ja Hamulan Pasasten välillä. Martti Pasasen vanhin poika Martti meni parikymppisenä rengiksi, tai oikeammin ”rengiksi” Hiekan taloon, vaikka hänelle olisi tietenkin mieheksi vartuttuaan kuulunut kotitalon isännyys (jota hoiti välillä siis Inkeri-äidin uusi mies Pentti Närhi).

Hamulan tilan hankkikin itselleen Hiekan poika Paavo Juhonpoika Vesterinen. Pian Hiekkaan mentyään Martti-”renki” kuitenkin vihittiin Juho Vesterisen vanhimman tyttären Helgan kanssa, minkä seurauksena hän sai aikanaan puolet Hiekan talosta (=perusti nykyisen Pasalan), Helgan veljen Juhon saadessa toisen puolen (=Hiekan).

 

Hamulalaiset naimakaupat

Martin ja Helgan avioliitto oli selvästi etukäteen sovittu juttu. Vesterisille se oli edullinen kauppa, sillä Paavo sai (Juho-veljensä tavoin) kokonaisen tilan. Myös Pasasille talon vaihto oli kannattava bisnes, sillä Vesteriset olivat huomattavasti varakkaampia kuin Pasaset, joten nämä saivat järjestelystä hyvitystä.

Paavon myötä Vesteriset asettuivat Hamulan tilalle pysyvästi, ja talo tunnetaankin nykyään Vesterilänä. Kantatila halottiin isonjaon jälkeen kolmeen osaan: Paavon pojista Juho (s. 1738) sai Känkyn ja Pekka (s. 1747) Pohjoisahon. Kolmas poika Paavo Paavonpoika Vesterinen (s. 1750) jäi kotitilan isännäksi.

Vesteristen ja Pasasten sukujen naimakaupat eivät suinkaan päättyneet vielä Marttiin ja Helgaan, vaan puolisoita haettiin naapureista ristiin rastiin jatkossakin. Lisäksi samaan sukuun kuuluvia Pasasia ilmaantui 1800-luvulle siirryttäessä myös Pohjoisahoon, kierrettyään ensin pikku mutkan Juurikkaniemen ja Tossavanlahden kautta. Siitä kuitenkin lisää joskus myöhemmin.

 

 

*

 

 

Lähteet:

Justiina Westerinen: Konstan Kronikka

Jarmo Paikkala: Pasasen suku, 1. osa

Ilkka Korhonen: Rautalammin talojen isäntäluettelo (julkaisematon)

Ilkka Korhonen: sähköpostiviesti 29.7.2014 (yksityinen)

"Nyt ei minua Jumala auta", tokaisi Malilan Pekka

Iisalmeen lähteneeltä Lauri Hamuselta autioksi jäänyttä Hamulanniemen vanhinta taloa viljeli vuosina 1664-1681 Pekka Pekanpoika Malinen, joka muutti siihen Kaisa-vaimoineen Tervon Juurikkaniemen talosta numero 2. Hänen Pekka-poikansa oli isäntänä vuodet 1682-1705, jolloin ajat muuttuivat talonpojille loppua kohti hyvinkin raskaiksi: Suomessa elettiin pahoja katovuosia v. 1693-1697. Lisäksi kruunun ruotujakolaitos uusittiin vuonna 1696, ja Hamulankin isännät joutuivat rakentamaan sotilastorpat kahden ruotusotilaan ylläpitämistä varten. Suurta Pohjan sotaa käytiinkin sitten vuodet 1700-1721.

Nälkätalvena 1696-97 Suomen väestöstä kuoli yli neljännes, kaikkiaan noin 130 000 – 150 000 ihmistä. Rautalammilla kuolleisuus oli korkeimmillaan loppukeväästä, kun taloista loppui ruoka ja jatkuva sisälläolo lisäksi altisti keuhkokuumeelle. Huhti-toukokuussa 1697 Rautalammin pitäjässä kuoli 251 ja koko vuonna 438 ihmistä eli kymmenkertaisesti vuoteen 1695 verrattuna.

Ruotsin puolelta olisi ollut viljaa saatavissa, mutta siellä hallitus ei reagoinut riittävän nopeasti Suomen puolen maaherrojen hätäviesteihin. Maaliskuussa Suomelle luvattiin 32 000 tynnöriä jaettavaksi hätää kärsivien läänien asukkaille, mutta vilja saatiin meren yli vasta jäiden lähdettyä kesäkuussa, eikä se ehtinyt kylvöihin siemeneksi.

Kuva: Käsikivet saivat turhaan odotella jauhettavaa Ruotsista.
(Valokuvan otti 318 vuotta myöhemmin Heikki Suomala.)

Malilan isäntä kutsui
apuvoimia väärästä suunnasta

Kato ja nälänhätä johtui kurjista säistä, jotka luonnollisesti olivat jumalan säätämiä. Seuraavana keväänä Hamulan Malilan talon Pekka Malisen usko yläkerran isäntään kuitenkin horjui pahemman kerran.

Helluntaipäivänä vuonna 1698 kuudennusmies Yrjö Finni Hautolahdesta teki ilmiannon Hamulanpellon Pekka Malisesta Rautalammin papille Henrik Porthanukselle ja kappalaiselle Matias Norringiukselle. Finni kertoi pappisväelle, että ”kun Jumalan säätila oli tehnyt vahinkoa” Malisen pelloilla toukokuun 16. päivänä, niin Malilan isäntä-Pekka oli mennyt sanomaan:

”Parempi qu minä olisin perkeledstä palvellut qu Jumalata joka minulle tämän wahingon teki niin olis paremmin käteni käynyt, nytt eij minua Jumala auta mutta perkele minua autta.”

(Syytepaperi oli tietenkin laadittu muuten ruotsiksi, mutta tämä sitaatti oli kirjoitettu suomeksi. Kyseessä on siis melkoisella varmuudella varhaisin kirjattu hamulalaislausahdus!)


Käräjiltä karkuun
”lainaveneellä”

Malisen kahdesta täysikasvuisesta pojasta toinen, Pekka nimeltään hänkin, oli varoitellut isäänsä jumalattomasta puheesta, mutta turhaan, sillä sanat kuuluivat ulkopuolistenkin korviin: todistajina olivat Yrjö Finnin poika Iisakki sekä kuudennusmies Erkki Kananen. Seurauksena oli jumalanpilkkasyyte, jonka Rautalammin vastavalittu kirkkoherra Aron Hoffren toimitti kihlakunnanoikeuteen tutkittavaksi vuoden 1699 kesäkäräjillä.

Käräjät pidettiin nimismies Iisakki Toikkasen talossa Toikkalassa (nykyisen Konneveden Särkisalossa) kesäkuun lopulla. Läsnä ollut kirkkoherra Hoffren kertoi nähneensä syytetyn Pekka Malisen seisovan käräjätalon pihalla, mutta kun Malisen jutun vuoro tuli, hänen todettiinkin kadonneen, eikä häntä löydetty koko kylältä. Kun kyseltiin, tiesikö kukaan, miksi hän oli poistunut ennen juttunsa käsittelyä, niin talollinen Mikko Korhonen kertoi yhden veneen kadonneen rannasta. Malisen epäiltiin siis lähteneen karkuun varastetulla veneellä. Toikkala sijaitsi Keiteleen rannalla, joten kyllähän siinä on riittänytkin karkulaiselle järvireittiä soudeltavaksi.

Syytetyn poissaollessa ei keissiä saatu klousattua. Pekka Malinen määrättiin otettavaksi kiinni ja pidettäväksi vangittuna seuraaviin käräjiin saakka, ja lisäksi oli kuulusteltava Malilan koko talonväkeä, jotta asia saataisiin loppuunkäsitellyksi ja päätös tehdyksi.

”Korkea-arvoiseen kuninkaalliseen hovioikeuteen” annettiin lopulta syytetylle vapauttava päätös Hamulan ylimääräisillä käräjillä vuonna 1701, mutta itse käräjien pöytäkirja ei ole säilynyt. Ei siis tiedetä, miten syytetty saatiin kiinni, pidettiinkö häntä tosiaan tutkintavankeudessa, ja millainen suurtapahtuma talonväen kuulustelut ja käräjät Malilassa oikein olivat.



Kuva: Malilan talon asukasluetteloa
rippikirjasta vuosilta 1704-1713.

Kuten viereisestä nimilistasta selkeästi voi lukea, Malilassa asusteli 1700-luvun alkuvuosina isäntä-Pekan lisäksi vaimo Sofia, poika Pekka Anna-vaimoineen, poika Samuli Kristiina-vaimoineen, poika Paavo Riitta-vaimoineen, poika Matti, vanhus Kristiina Räihänen, tytär Sofia, sotilas Erkki Nuutinen Maria-vaimoineen, joku Anna, tytär Kaarina, joku toinenkin Anna sekä sotilas Paavo Karhunen.

Vaikka tällaiset noituusoikeudenkäynnit olivat 1600-luvun loppupuolella aika yleisiä, niin niistä annettiin usein vapauttava tuomio, eikä syytettynä oleminen välttämättä juurikaan vaikuttanut ihmisen myöhempään elämään. Pekka Malinenkin näyttää vapautumisensa jälkeen eläneen perhekuntansa kanssa ihan kuten ennenkin, ripilläkäyvänä kansalaisena.




Kuusi peräkkäistä
isäntä-Pekkaa

Jo aiemmin mainittu, isäänsä varoitellut Pekka-poika oli Malilan seuraava isäntä, isonvihan aikana vuosina 1706-1727. Hänen vaimonsa Anna Tolonen oli kotoisin Hautolahdesta, Nilakan talosta numero 7. Vuosina 1708 ja 1709 saatiin jälleen huono sato, ja 1709-10 Rautalammilla oli taas ankara nälänhätä. Pekan ja Annan kaksi nuorinta lasta kuolivat kesällä 1709 ja esikoinen (nimeltään tietenkin Pekka) menehtyi hänkin isonvihan aikana.

Niinpä Malila ei siirtynytkään tavalliseen tapaan edellisen isännän pojalle, vaan isännyyden saikin tämän veljenpoika. Isännän etunimi ei sentään vaihtunut toiseksi: Pekka Samulinpoika Malinen isännöi Malilaa vuodet 1728-44.

Tila jaettiin myöhemmin hänen poikiensa kesken niin, että vanhin poika Pekka (totta kai) sai Malilan, mutta toinen poika Akseli perusti melkein 10 kilometriä pohjoisemmaksi Rappuun tilan, joka käsitti yhden neljäsosan Nilakan kylän talosta numero 1. Rappuu kuuluu vielä nykyäänkin virallisesti Hamulan rekisterikylään, vaikka välissä on kokonainen kyläkunta, tuoreempaa perua oleva Leppäselkä.

Yhtenäinen Pekka-nimisten isäntien ketju ei katkennut vielä tähänkään, mutta tämä teksti kyllä katkeaa nyt tähän. Otetaan tähän väliin vaikka isojako ja jatketaan Malilan tarinaa pienen tauon jälkeen.


*

Lähteet:
Justiina Westerinen: Konstan Kronikka - 450 vuotta Westerisiä
Raili Virtanen: "Sen kansa kaikki kärsinyt". Jäntti-suvun vaiheita.
Raili Virtanen: Eräs noituusoikeudenkäynti Rautalammilla Matias Norringiuksen aikaan. Juttu Laurentius-lehdessä.
Tauno Räisänen ja Kalevi Kumpulainen: Pielaveden ja Keiteleen historia 1.